Suloiset suupyyhkeet
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Serviettien matka keski-ajan hoveista tämän päivän ruokapöytiin on pitkä ja mutkikas.
Niiden on napsahdettava, opasti ystäväni lautasliinoissa.
Napakka tärkki sen tekee. Tämä rouva ei jätä mitään sattuman varaan. Pitkänä perimätietona suvussa kulkenut lautasliinojen tönköttäminen on vertaansa vailla olevaa taidetta.
Kiiltäviksi mankeloituina suupyyhkeet antavat hänen kattaukselleen kieltämättä aristokraattisen säväyksen.
”Siis mikä napsahtaa?” kurkotti toinen ystäväni kaulaansa kohti pöytää.
”Kun liina lyödään auki ennen syliin asettamista sen kuuluu olla niin hyvin tärkätty ja mankeloitu, että se napsahtaa ilmassa”, opasti lautasliinatyyppi.
”Miksi?” erehtyi ystäväni kysymään.
Kaikkitietävän silmät lensivät kaakkoon hämmennyksestä. Hän pyyhkäisi hätäisesti suupieleen nousseen hätäkuolan lautasliinaansa.
”Jokaisella on tapansa, mutta mitään tällaista mä en ole ennen kohdannut. Me käytetään talouspaperia”, laukaisi ystävä.
Hiljaisuus. Syvä huokaus. Saimme pikaopastuksen lautasliinojen lyhyeen historiaan.
Sitten napsautimme.
”Kahdeksankymmentäluku hävitti viimeisetkin kankaiset lautasliinat ravintoloista. Se on sääli”, hän vaikersi.
Halki vuosisatojen sen koko vaihteli, mutta aina sen tarkoituksena oli toimia suupyyhkeenä ja vaatteiden suojana ruokailtaessa. Ne ovat taipuneet niin joutseniksi kuin jäniksenkorviksikin.
”Kardinaalivirhe olisi tietysti ollut niistää siihen”, henkäisee lautasliinaystävä.
Tirskahtaminen keventää tunnelmaa.
”Mutta miten ihmeessä jollakin on aikaa tänä päivänä touhuta niin turhan jutun kanssa kuin lautasliina?” kysyi talouspyyheystävä ihan vilpittömästi.
Päivän toinen pitkä hiljaisuus ja huokaus.
”Kaikki ottaa aikansa ja mehän arvostamme niiiin eri asioita”, hän sanoi ja avasi lipastonsa laatikot.
Siellä oli damastiset, pellavat ja puolipellavat komeissa keoissa. Kaikki pikkutarkasti taiteltuja ja hohtavan valkoisia.
”Käytän näitä tietysti vain vieraiden kanssa ja juhlissa”, kevensi lautasliinaystävä taakkaamme.
Hän keittää ne. Huuhtelee. Ripustaa kuivamaan. Ja mankeloi.
”Ei suinkaan. Minä silitän. Nykyään käytän spraytärkkiä. Se on niiiiin helppoa.”
Paras esimerkki loppuun asti hyödynnetystä lautasliinasta tulee Pariisista. Ravintola tarjoaa kanta-asiakkailleen omat kankaiset lautasliinat. Ruokailun päätyttyä ne kiikutetaan asiakkaalle varattuun pieneen laatikkoon.
Kaikessa missä voitiin säästää, säästettiin. Tottahan se on, että kankainen lautasliina antaa oman säväyksensä aterialle. Nykyään moinen huvi on vain hienoista hienoimpien ravintoloiden erikoisuus.
”Ja kuka puhuu ilmastonmuutoksesta? Eikö kuitenkin tulisi maapallon kannalta edullisemmaksi pestä, kuivata ja tärkätä kuin tuhota sademetsiä”, huudahti jo talouspaperiystävä.
Hän pyyhkäisi suupieliään. Kohotti viinilasiaan ja kumartui puoleemme.
”Totta. Mä olen ajatellut asiaa vain mukavuuden kannalta, mutta kun asioilla on tietysti myös se eettinen ja esteettinen puolensakin”, hän jatkoi hämmästykseksemme.
”Vanha Emännän tietokirja tarjoaa kotoisesti lautasliinalaukkua. Siinä säilyy liina muitten ulottumattomissa ja puhtaana.
”Hyvästi talouspaperi. Kankaiset lautasliinat pussukoineen pienentävät hiilijalanjälkeäni. Pelastan vielä planeetan suupyyhkeilläni”, hihkaisi entinen talouspaperiäiti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
