Virran viemää
Kolumni
HEIDI JAATINEN
Joitakin jokia uhkaa unohtuminen ihmisten muistista. Lahonneet siltapalkit, ryteikköiset metsät ja virran poikki romahtaneet puunrungot estävät pintavettä virtaamasta ja joet muuttuvat sameiksi, siitepölyn kuorruttamiksi aavejoiksi, joiden valo on elokuvien teeskenneltyä keinovaloa.
Melominen on hauska harrastus. Aina ei kuitenkaan kaikki käy helposti, eikä tarvitsekaan. Esteitä on. Roskakuski vie tuulen lennättämän melan, vahingossa. Joki kuivuu uomaansa. Järvi ruovittuu umpeen. Majava rakentaa padon, johon kajakki juuttuu kiinni. Mutta muutoin, melominen on leppoisa ja ajatuksia avartava harrastus.
Parasta melonta-aikaa on alkukesä, mutta innokasta melojaa ei estä veden vähyys myöhemminkään, sillä tutkittavia jokia riittää ja juuri joet ovat parhaita ennalta-arvaamattomine mutkineen ja ryöppyävine koskineen.
Jokien rehevillä rannoilla viihtyvät saukot, huolekkaat kuovinaaraat, vasta lentämään opettelevat sorsapoikueet ja liki laskevat jos kohta hädissään sukeltavat telkät. Varjoisissa vesissä pulikoivat myös ihmiset, istuvat vihta kädessä saunanvieruspenkeillä tai heittävät löylyä kiukaaseen ovet sepposen selällään.
Edettyäni jonkin matkaa kuulin kaukaisen auton äänen. Nousin uomasta ja näin auton etenevän tiellä mittaamattoman suuren pellon takana. Soitin miehelleni ja lähdin vetämään kajakkia pellon poikki. Tiesin tekeväni syntiä ja siksi painauduin matalaksi satunnaisten autojen ohittaessa minut kaukana tiellä.
Viime kesänä eksyin tällaiseen puropahaseen. Kartassa se kantoi joen uljasta nimeä, mutta totuuden nimessä siitä ei tyydyttänyt janoaan edes yläjuoksulla käyskentelevä karja. Meloin kuitenkin rivakasti eteenpäin ja vaikka puro kohta kaventuikin, pidin toiveikkuutta yllä, olinhan auton ikkunasta nähnyt millaiseen villiin ryöppyyn sama joki alajuoksulla heittäytyi.
Pian en enää pystynyt melomaan. Minun oli sauvottava. Tiheää nokkosta ja mangrovemaista pajukkoa kasvavat törmät kallistuivat puron ylle. Vesimittarit kiisivät veden kalvolla. Heinäsirkat sirittivät. Vesi kävi vähiin, minun oli noustava kajakista ja ryhdyttävä kiskomaan sitä joen pohjan kivikossa.
Tiesin, että olisi järkevä luovuttaa ja pyytää miestäni hakemaan minut. Mutta siihen tarvittiin tie. Kiipesin töyräälle katsomaan, näkyi vain silmänkantamattomiin metsää ja peltoa.
Ja sehän toimi! Jatkoin raahaamista ja kyykistelyä, pelto oli iso, mutta vääjäämättä matka taittui. Kunnes olin jo melkein tiellä, pakettiauto lähestyi ja vaistomaisesti kyykistyin punaisen kajakkini viereen vihreälle pellolle ja näin ohiajavien kiinnostuneet ilmeet.
Pääskyt lentävät yllä, suljen kynän ja paperin takaisin vesitiiviiseen pussiin ja sauvon kajakin suvannosta keskelle virtaa.
Kesään on mentävä, sukellettava sen pehmeisiin kerroksiin ja työnnyttävä pintaan henkeä vetämään. Tanssilavoille, mansikkakojuille, mopon sarviin. Annettava mennä. Unohdettava häpeä. Kirjoitettava niin kuin melottava. Virran mukana, ilman karttaa. Jos on tarkoitus löytää jotain uutta, ei karttaa ole katsominen.
Opettaja, kirjailija ja emäntä
Heidi Jaatinen asuu Kiuruvedellä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
