Laiska auttaja, paras auttaja
Kolumni
HEIDI JAATINEN
Hetkittäin on vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Ehkä mitään oikeaa ei olekaan. On vain tilanteita, joista ei saa otetta ja joihin viisaatkaan neuvot eivät yllä. Jokin meidät vieroittaa toisistamme, huomaamattamme. Jokin alun perin toissijainen. Joka vie meitä liian varhain lapsen luota.
Syksy on tullut. Sama tyyppi, joka nappasi häpeämättömästi kesää niskasta ja retuutti sitä leukaperissään kuin huonosti koulutettu lintukoira. Sama, joka laskea räpsäytti sälekaihtimen maiseman ylle ja pimensi illan. Joka karkuutti hiehot. Joka viskasi omenat puista. Joka käpristi jaloakileijojen siemenkodat ja varisti tyhjiksi.
Joka tyrkkäsi pienet ihmistaimet koulun portille ja tormuutti sisään. Kaikkine heleine kesämuistoineen. Senkin pojan, joka oli kesällä hankkinut ”elämää suuremman television”. Ja senkin, joka ei olisi halunnut tulla, muttei toisaalta jäädäkään. Ja kaikkein viimeisimmäksi se toi koulun ovelle vanhemmat, jotka pyytävät neuvoa, joskus tietämättään.
Yhteiskunta sairastaa. Se sairastaa yhteenkuulumattomuuden tautia. Taudin kuvaan kuuluu pelko kohdata oikeasti toinen ihminen. Ja kun läsnäolo puuttuu, puuttuvat rinnalla kulkijat, verkot ja ketjut. On pärjättävä yksin. Siinä olemme hyviä, jaksamme yllättävän kauan.
Ja kovan ytimessä, siellä menestymisen ja suorittamisen tiuhimmassa kierteessä unohdamme, että vieressä seisoo lapsi, joka näkee tahdin. Lapsi oppii mallista ja hänestä tulee ehjän sijaan rikkonainen, rauhallisen sijaan vastahakoinen, tasapainoisen sijaan koheltaja. Hänestä tulee manipuloija, joka laittaa hurmausvaihteen päälle saadakseen tahtonsa läpi, mutta kun niin tapahtuu, hän ei tunnekaan tyydytystä. Eikä hän osaa kuunnella eikä halua totella. Hänestä tulee lapsi, joka ei sisimmässään arvosta itseään.
Hyvä auttaminen on pientä, suorastaan vaatimatonta. Usein pelkkä kuunteleminen ja myötätuntoinen katse riittävät. Se, että on kiinnostunut kanssakulkijan sisäisestä elämästä.
Ja jos avun pyytäminen on vaikeaa, ei auttaminenkaan helppoa ole. Emme oikein osaa. Helposti katselemme alas norsunluutornista, josta kyllä luulemme näkevämme ja josta jaamme neuvojamme. Hyviksi tarkoitettuja neuvoja, pyytämättä.
Bent Falk neuvoo kirjassaan Auttajan peili pidättäytymään neuvomisesta. Falk menee niin pitkälle, että kieltää hölöttämästä omia samankaltaisia kokemuksia keskustelun lomaan. Vaikka me suomalaiset olemme japanilaisten ohella mestareita kestämään hiljaisuutta, niin tässä meillä on oppimista. Kasvokkain on vielä helppo osoittaa kiinnostuksensa kehonkielen avulla, mutta kuinka tukea toista esimerkiksi puhelimessa.
Falk neuvoo meitä vielä, tuo sama mies, joka kieltää neuvomasta. Kun on lankeamaisillaan kiusaukseen neuvoa, neuvontinkaajalle voi vastata, ettei toinen oikeasti hyödy kokemuksistamme sen paremmin kuin itsekään toisten vastaavista. Falkin mielestä paras auttaja on laiska auttaja. Hän ei tee toisen puolesta. Hän esittää kenties selkiyttävän kysymyksen. Hän uskaltaa sanoa, ettei itsekään tiedä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
