Sinä senkin!

Piirros: Stiina Hovi 

Puusilmä! Heiniä seepralle! Tuu pois, siellä on peli! Mää tiärän missä sää asut!

Huutelu on sijaistoimintaa, jossa olet sitä ilkeämpi, mitä enemmän olet syrjäytynyt.

Urheilussa tuomari joutuu toimimaan kollektiivisen pahan olon ukkosenjohdattimena. Hän joutuu kestämään muissa oloissa kohtuutonta nimittelyä ja uhkailua vain sen takia, että kyse on urheilusta, jossa on lupa purkaa tunteita. Koska kukaan tuomari ei ole tuomaroinnissaan täydellinen, aina jää sijaa välihuudoille.

Kuitenkin jo junnutoiminnassa opetetaan junioreille ja heidän vanhemmilleen, että omaa joukkuetta kannustetaan. Ei siis haukuta omia pelaajia epäonnistumisesta eikä solvata vastustajaa. Olisiko niin, että nämä huutelijat eivät olisi koskaan itse pelanneet? Että heidän pelikäsityksensä on lipan alla luotu? Ja siksi alta lipan ?

Entäs sitten poliitikot, kansanedustajat, ministerit? Puhemies toimii yleisistunnossa paitsi keskustelun järjestäjänä ja juontajana, myös eräänlaisena ylituomarina. Hän valvoo puheiden pituutta, kehottaa jaarittelijaa asiaan ja seuraa, että puheissa noudatetaan arvokasta ja kohteliasta tapaa. Keskustelussa voittaa se, joka tuntee asian ja käyttää huumoria.

Vaikkapa näin: ”Kiitän ministeriä täydellisestä vastauksesta, mutta autan teitä myöhemmissä puhetilaisuuksissanne kysymällä…”

On esimerkiksi tapana, että kansanedustaja ei koskaan saa syyttää toista valehtelusta. Toisen leimaaminen valehtelijaksi kärjistäisi henkilösuhteita. Se muuntuisi heti vastauspuheenvuorossa nokitteluksi ja lopulta yhteistyön esteeksi. Puhuttakoon siis tähän tapaan:

”Arvoisa kollega ei ehkä tunne kaikkia asiaan liittyviä seikkoja…”

”Edustaja käyttää runsaita tietojaan säästeliäästi…”

”Tiedän edustajan tuntevan samat asiantuntijalausunnot, joten kysynkin…”

Kun Mauri Pekkarinen on oikein liekeissä ja pyörittää hallitusta, voisi häntä kannustaa välihuudolla:

”Hyvä Mauri, termostaattia kovemmalle. Asteissa on varaa!”

Tai kun Ben Zyskowicz tökkii keskustaa arkoihin paikkoihin, voisi joku hänen puoluesuunnastaan yllyttää: ”Lisää Ben! Siltarumpu jäätyy!”

Vaan entäs tilanne, jossa poliitikko valmistautuu avustajansa kanssa televisiohaastatteluun. Oletetaan noin hypoteettisesti, että siinä istuvat vaikkapa Timo ja Jukka. Ja aiheena EU.

Seuraava on puhdasta kuvitelmaa: ”Mitäs mä voisin studiossa sanoa, kun tää asia on näin monimutkainen. En meinaa mennä yksityiskohtiin, vaan toistaa, että me olemme olleet koko ajan oikeassa. Mutta joku messevä lohkaisu pitäis taas keksiä…”

”Tuo komissaari pärjää mediassa liian hyvin. Jos nää tukipaketit sattuukin toimimaan, niin siitähän tulee sankari. Ja siitä tulee sankari huonojen vaihtoehtojen toteutuessa. Sitten kun komissaari palaa Suomeen, se huudetaan valtioviisaaksi ja kilpailijapuolueen johtajaksi. Meidän pitää jotenkin horjuttaa hänen uskottavuuttaan.”

”Jos me jotenkin liputettais se epäisänmaalliseksi, kollaboraattoriksi, Quislingiksi ? Jatkettaisiin tätä Eurostoliitto-puhetta. Sehän ei voi asemastaan käsin vastata. Sellainen olisi herkkahipiäisyyttä.”

”Miten olis Mikkelin Molotov? Tai Kepun Kerenski? Tai Kreikan kenraalikuvernööri? Hei nyt mä keksin: Brysselin Bobrikov.”

”Joo, tuo on hyvä. Kuulostaa siltä, kun mä olisin Kreikan puolella, mutta tosiasiassa hänet saa noin sanomalla samaistettua Suomen sortajaan. Mä sanon ton Bobrikovin sitten lopuksi, niin ettei se pääse vastaamaan.”

PS. Nikolai Bobrikov oli kenraalikuvernöörinä (1898–1904). Hän yritti liittää Suomen osaksi Venäjää hallintokielen, armeijan ja postilaitoksen kautta sekä perusti Suomeen valtiollisen salaisen poliisiin. Vuodesta 1903 senaatin istunnot piti pitää ja kirjata venäjäksi. Samana vuonna Bobrikov hankki tsaarilta diktaattorivaltuudet. Bobrikov lakkautti kymmeniä lehtiä, takavarikoi 25 000 passia ja karkoitti virkamiehiä maasta. Tilanteen kiristyessä mieleltään epävakaa Eugen Schauman ampui Bobrikovia kuolettavasti 16.6.1904 senaatin portaikossa.