Körpäkälle kartanoon

Jari Nerjanto ja Merja Ylitalo-Nerjanto kattavat pitopöydän kartanon vanhaan Wäentupaan. Wäentuvassa ruokaili aikoinaan kartanon työväki, puolensataa henkeä. 

Nuhjalan väentuvassa on lähes jouluinen tunnelma, vaikka eletään vasta syyskuuta. Monet joulujuhlat täällä onkin vietetty, mutta tänä vuonna ravintolatoimintaa ei ole talviaikana.

”En jaksa enää. Olen jo eläkkeellä ja teen töitä voimieni mukaan”, kartanon emäntä Merja Ylismäki-Nerjanto puuskahtaa tomerasti.

Tänään kuitenkin laitetaan lanttu- ja naurisherkkuja ja kurkistetaan vähän kartanon historiaan. Keittiössä häärii rennolla otteella puoliso, rakennusmestari Jari Nerjanto, itseoppinut ja kaikenmaailman kurssit käynyt rotissöörikokki niin kuin Merjakin ja kaikkien pitojen isäntä.

Jari Nerjanto on pannut tirripaistin uuniin hautumaan jo edellisiltana. Tirripaisti on täkäläinen perinneruoka, johon tulee lihaa ja lanttua ja jota haudutetaan vähintään kymmenen tuntia niin, että lantuista tulee kuin karamellejä, kun ne imevät kaiken rasvan sisäänsä.

Sitten on körpäkkää. ”Se on tämmönen spydäri, johon paistetaan naurista, ylikypsää palvikylkeä ja sipulia. Lopuksi lisätään röökisilakoita”, Jari selostaa.

Körpäkkä oli entisajan eväsruokaa. Naurishaudasta kaivettiin esiin nauriit ja paistettiin yhdessä saaliin eli riistan ja kalan kanssa.

Entäs kruppana sitten, mitä se on?

Jari Nerjanto levittää imellettyä lanttusosetta lantunlehdelle. ”Tääl on joka talos joku oma kruppana. Kaalin- tai lantunlehti on ollu leivinpaperin korvike, ja sen voi syödä.”

Tuloksena on leivonnainen, joka voin tai puolukan kanssa tai tirripaistiin kastettuna maistuu taivaalliselta.

Jälkiruuaksi Jari on kehitellyt puolukkahillolla täytetyt nauriit. Hauskannäköinen ja -makuinen yhdistelmä puolukan happamuutta ja kypsän nauriin makeutta.

Ylismäki-Nerjannot isännöivät Nuhjalan kartanoa, rälssisäteriä, jonka juuret ovat 1300-luvulla. Vuodesta 1995 kartanossa on harjoitettu matkailutoimintaa. Se sai alkunsa puskaradion kautta, kun leijonien ryhmä pyysi päästä kartanon väentupaan pitämään kokoustaan. Sana levisi, ja pian muutkin alkoivat kysellä ravintolapalvelujen perään.

Ylismäki-Nerjannot suorittivat maaseutumatkailun ammattitutkinnon, ja yhdellä kurssilla syntyi idea tuotteistaa kartanon kellari keskiaikapitopaikaksi. Merja luki netistä kaiken, mitä keskiaikaruuasta ja -vaatteista löysi, ja Tallinnasta käytiin hakemassa mallia ravintolan pitoon.

Hankerahalla hommattiin keskiaikainen puvustus kahdellekymmenelle hengelle ja alettiin järjestää roolipelejä ruokailuineen yritysryhmille. Ruuat laitettiin väentuvan keittiössä ja kannettiin pihan poikki kartanon kellariin.

Siinä olikin kantamista, sillä keskiaikaisissa pidoissa ruokaa tulee olla ylenmäärin ja vadit ovat ylitsepursuavia. Vieraat istuivat penkeillä yhteinen pitkä ruokaliina polvien yli levitettynä ja kaikki ruoka nautittiin sormin.

”Syötiin niin, että mies antoi parhaat palat daamille. Oli itse tehtyjä makkaroita, lihaa, kalaa, sieniä, monenlaista leipää, kuivattuja hedelmiä ja marjoja”, Merja Ylismäki-Nerjanto kuvailee.

Keskiaikaa elettiin 1100–1500-luvuilla. Tuolloin mausteet olivat vaurauden merkki. Suolainen ja mausteinen ruoka janotti, joten ruokajuomaksi oli kaljaa, olutta, sahtia ja vettä. Viini oli kallista, ja sitä nauttivat vain todella rikkaat. Kahvia ja teetä ei vielä tunnettu.

Nuhjalan keskiaikapidot ovat ainakin väliaikaisesti ohi, mutta 1800-luvun väentupaan voidaan kesäaikana vielä ottaa ryhmiä, jos joku oikein nätisti pyytää.

Merja Ylismäki-Nerjanto on järjestänyt vieraille myös opastettuja kartanokierroksia. Kierroksen hitti on kolmireikäinen huussi, jota itse Kustaa III ja Aleksanteri I ovat oma-ahterisesti käyttäneet.

Huussin seinillä voi ihailla alkuperäisiä punaisia nukkatapetteja ja hämmästellä tietoa, jonka mukaan Kustaa III:lla oli erikseen palvelija pyyhkimässä peräpäätä pellavaisella liinalla. Käytön jälkeen liina poltettiin.

Merja Ylismäki-Nerjannon isä osti Nuhjalan kartanon takaisin suvulle. Päärakennuksen holvikellarit ovat peräisin 1300-luvulta ja kaikkiaan kartanon pihapiirissä on parikymmentä rakennusta.

”Kartanon pidossa on hirveästi työtä, kun ei ole sitä työvoimaa, mitä ennen: oma seppä, metsänhoitaja, oma meijeri, keittäjä, pikkupiiat, sisäkkö, puutarhuri ynnä muuta. Nyt meitä on vain me kaksi ja poika avopuolisoineen, jotka vasta päättivät muuttaa tänne. He aloittivat piharakennuksen katon laittamisesta. Isä teki aikoinaan koko kattorundin 1970-luvulla ja kunnosti paikat, minä olen tehnyt sen, ja nyt on pojan vuoro.”

Nuhjalan kartano oli aikoinaan niin iso, että kartanon omia maita pitkin pääsi kävelemään Naantaliin asti. Kun astumme sisään kartanon päärakennukseen, kartanonemäntä – vai pitäisikö sanoa rouva – esittelee sukuvaakunoita. Ensimmäiset tuomiokirkon omistuksen jälkeen tunnetut omistajat Garpit olivat samaa sukua kuin Merja Ylismäki-Nerjanto, vaikka kartano välillä olikin vieraassa omistuksessa.

Alakerran huoneet ovat täynnä antiikkia. Merjan isän, teollisuusneuvos Mauritz Ylismäen, työhuone on alkuperäisessä asussaan. Sen takana on pelisali, jonka kivinen biljardipöytä on tehty Pietarissa vuonna 1858.

Ikkunoista aukeaa näkymä pelloille ja merelle – entisaikaan kaikki kartanot rakennettiin vesistöjen rannoille, kun muita kulkuväyliä ei ollut. Mannerheimin syntymäkoti Louhisaaren kartano sijaitsee Mynälahden vastarannalla.

Nuhjala on edelleen toimiva maatila. Sata lammasta ja viljelykset pitävät kartanonemännän kiireisenä. Puutarhassakin on hoidettavaa. Kuka tämän kaiken tekee?

”Minä leikkaan nurmikot, haravoin ja vielä puin viljatkin. Kyllä tässä koko aika on jotain tekemistä, kun näitä talojakin on parikymmentä”, Merja tunnustaa.

Nerjantojen poika Mikael seurasi äitinsä jälkiä ja opiskeli diplomikielenkääntäjäksi, mutta kävi sitä ennen myös Varsinais-Suomen maaseutuoppilaitoken puutarharilinjan. Ehkä keskiaikapidotkin vielä saavat jatkoa, kunhan pojan perhe on asettunut taloksi kartanon maille.