Kiinnostava kokemus, tuumii vaaliehdokas

Olin ehdokkaana kuntavaaleissa, kun pyydettiin. Kun kolme puoluetta pyysi.

Ei politiikan toimittaja voi, ajattelin ensin, mutta hetken tuumittuani ehdokkuus alkoikin tuntua ihan kansalaisvelvollisuudelta. Lähtisin tomerasti puolustamaan sujuvaa peruselämää kotikaupungissani, ja nyt tarjoutuisi myös harvinaislaatuinen tilaisuus katsoa politiikan toimittajana pöydän toiselta puolelta, millaista suhmurointia siellä toisella puolella oikein harjoitetaan.

Tuloksetkin tulivat, eikä niistä sen enempää. Minulle kävi hyvin, perheelle huonosti. Tai lasten mielestä on vain hyvä, että äiti alkaa viettää iltoja pois kotoa eikä vahdi tietokonepelien pelaamista.

Mutta nyt kun vaalit ovat ohi, voi kai kertoa, miltä kaikki tuntui. Ensin sitä miettii, myykö ehdokkaana sitoutumattoman sielunsa, jos kantaa jonkin väristä lippua. Päätin, että ei myy, jos asettuu ehdolle sitoutumattomana ja kotikaupunkinsa edun nimissä.

Heti aluksi kävikin selväksi, että kuntapolitiikka on ihan eri asia kuin valtakunnanpolitiikka: kylätorilla ei kuulla sitä, mitä ministerit huutavat Helsingissä. Toreilla sanotaan ”ei kuntaliitoksille”, vaikka takana olisi kuntaministerin oma puolue.

Tieto helpottaa hengittämistä. Ei tarvitsekaan laulaa sen lauluja, kenen traktaatteja jakaa, ainakaan nuotilleen.

Itsensä myyminen torilla on myös yllättävän nopeasti opittu. Vähän hymyä, reipas katsekontakti, ja jo eräs ties kuinka monennen polven demariksi ilmoittautunut mummokin ilmoittaa äänestävänsä porvarilistan ehdokasta.

Äkkiä huomaa myös, että monet samat mummot käyvät joka lauantai ensin demareiden kioskilla hernesopalla ja sitten kokoomuksessa pullakahvilla. Se on oikein, kyllä äänensä eteen pitää saada vatsa täyteen.

Opin, että jos ei ole itse ehdolla vaaleissa, kannattaa torille tullessa ilmoittaa ehdokkaille, että ”voi kun minä äänestin jo ensimmäisenä ennakkopäivänä” – ja saa syödä soppansa ja pullansa aivan rauhassa.

Kansalaisten huolien kuunteleminen on itse asiassa hauskaa, vaikka jokaisen torilla törötyksen saldona olisikin entistä tyhmempi olo. Tuntuu kuitenkin tärkeältä selvitellä sitä, kuka kunnassa lopulta päättää luokkakoosta, onko lopultakaan järkevää siirtää omaishoito Kelalle ja mitä maksaa kunnalle sähköisen terveyskeskuslaskun lähettäminen. Alkaa hiukan ymmärtää niitä, jotka tykkäävät tehdä tätä työkseen.

Ehdokas löytää itsestään pian myös raadollisen poliitikonpuolen: kun potentiaalinen äänestäjä lähestyy ja haluaa kuulla ehdokkaan näkemyksiä ties mistä, ehdokas huomaa tutkailevansa kysyjän katsetta, suunpieliä, sieraintenliikettä ja yleistä habitusta arvatakseen, millaisen vastauksen tämä haluaa. Toisista asioista sitä pamauttaa kantansa ulos enempiä empimättä.

Puolueen valinta vaatii ensikertalaiselta tietenkin harkintaa. Pitää pohdiskella läpipääsymahdollisuuksia ja kaveripiirin suuntautuneisuutta, leimautumista kertaheitolla loppuiäksi ja sitä, kehtaako kaupasta enää ostaa punaisten lappujen ruokaa.

Mutta kaikkeen ei osaa varautua. Kuten puoluekoneistojen keksimiin vaaliteemoihin, jotka julkistetaan vasta ehdokkaaksi lupautumisen jälkeen. Tässä vaiheessa monelta voi päästä itku ja tekee mieli lähettää tahdon rahani takaisin -vaatimus puoluetoimistolle.

Tällä kertaa citykepulaiset saivat taipua räsymattoteeman hokemaan ”on kotiin tulon aika” ja kokoomus läväytti ehdokkaiden eteen Suomi-uudistuksen ja kotikäynnit.

Äkkiä ehdokasväki kuitenkin kokoaa itsensä ja kipittää kentälle. Lokaa lensi konkarien mukaan nyt vähemmän kuin ennen, ja meno oli muutenkin maltillisempaa – kiitos karsitun vaalirahoituksen, jota ei ollut. Moni kampanjoi nyt pelkästään omilla rahoillaan.

Vaaleista povattiin kaikkien aikojen kuntavaaleja kuntaliitospuheiden ja sosiaali- ja terveysuudistuksen ansiosta. Toisin kävi. Demokratia hävisi ja vaalit voitti se joukko, joka päätti jäädä kotiin. ”Ei kiinnosta”, moni torinkävijä tokaisi. Se tarkoittaa joko sitä, että asiat ovat riittävän hyvin tai sitä, että paikallispolitiikkakin alkaa olla liian etäistä, vaikka kyse on omista verorahoista ja lähipalveluista.