Ilmastosankari vai ilmasto-orja?

Ilmastonmuutos on maapallollamme vakava ongelma. Sen vaikutukset näkyvät eri puolilla maailmaa ja tekee suuria alueita viljelykelvottomiksi.

Samaan aikaan pitäisi pystyä ruokkimaan kasvava väestö.

Kuten monessa yhteydessä on korostettu, maatalous ja ruuantuotanto ovat ilmastonmuutoksen hillinnässä ja sopeutumisessa enemmän ratkaisu, kuin ongelma. Tämä ei kuitenkaan näy Euroopan unionin komission esityksessä unionin tulevien vuosien rahoituskehykseksi. Leikkausta ollaan kohdentamasta erityisesti maaseudun kehittämisrahoihin, joista rahoitetaan esimerkiksi ympäristökorvausjärjestelmää.

Suomessa ympäristökorvauksen merkitys on ollut suurempi kuin missään muussa EU-maassa.

Meillä yli 90 prosenttia tiloista ja viljellystä pinta-alasta on mukana ympäristösitoumuksissa. Se on ollut tehokas keino kiinnittää huomiota ympäristön kannalta hyviin viljelymenetelmiin.

Viljelijä on voinut valita tilalleen ja peltolohkoilleen sopivat toimintamallit. Nyt rahoituskehyksessä on ehdotettu tähän inflaatiovaikutus huomioiden yli kymmenen prosentin leikkausta. Lisäksi kuluvan rahoituskauden viimeiseltä vuodelta puuttuu kansallista rahoitusta, joten nykyisten sitoumusten mukaisiin maksuihin ei näytä riittävän rahaa, ihan Suomen omalla päätöksellä.

Ilmastonmuutoskeskustelussa puhutaan paljon teknologioista, joilla ilmakehästä voitaisiin poistaa hiiltä ja sitoa sitä. On vielä kuitenkin pitkä matka siihen, että sellaista teknologiaa saadaan käyttöön. Sitä odotellessa voitaisiin ottaa käyttöön pellot ja metsät.

Viljelijät ja metsänomistajat voivat toimia supersankareina; hiilensitojina ja hiilivaraston hoitajina. Maaperää hoitamalla, valitsemalla maaperälle sopivan viljelytekniikan ja teknologian voi todellakin tehdä itsestään hiilensitojan. Mikä muu ammattiryhmä pystyy samaan?

Pakkokeinot ja mahtikäskyt kuitenkin toimivat huonosti. Jos ilmastonmuutoksen ratkaisuksi haetaan sitä, että kielletään turvemaiden kyntäminen tai syysmuokkaukset, saatetaan pyllistää muille merkittäville tavoitteille.

Pellon käsittelyn toimenpiteet riippuvat paitsi maalajista, myös viljeltävästä kasvista, pellon kasvukunnosta ja sijainnista, käytettävissä olevasta teknologiasta, viljelijän ajankäytöstä ja taloudesta. Ei viljelytoimenpiteitä tehdä huvikseen, mutta tietenkin totuttuja toimintatapoja voidaan muuttaa. Tärkeää onkin hiilensidontaan ja viljelytekniikkaan liittyvä tutkimus, neuvonta, koulutus ja kannusteet.

EU:n maatalouspolitiikan uudistuksessa on puhuttu siitä, että unioni määrittelee tavoitteet ja jäsenmaa voi suunnitella keinot olosuhteiden mukaan. On kuulemma oivallettu, etteivät samat ratkaisut sovi EU:n mittakaavassa kaikille.

Ollaanko tämä periaate nyt kuitenkin unohtamassa, jos tehdään hyvin kategorisia kieltoja ja käskyjä? Eikö parempi olisi, että rakennetaan kannustejärjestelmä, jossa tilakohtaisesti etsitään parhaat tavat ylläpitää ja kehittää hiilensidontaa ja hiilivarastoja?

Maataloudessa laaditaan muutenkin viljelysuunnitelma lohkon ja tilan tarpeiden mukaan, ei minkään ylhäältä määrätyn, neuvostoliittolaisen käskyn perusteella.

Maatalouden tuottavuus on viime vuosien aikana parantunut, mutta hyöty siitä on muun muassa Luken tutkimusten mukaan valunut ketjun muille toimijoille.

Käykö hiilensidontatalkoissa samalla tavalla? Viljelijä tekee työt ja muu ketju korjaa hedelmät.

Palkaksi saa vielä moitteet, että olisi pitänyt tehdä vielä enemmän ja paremmin.