Hyvin menee, mutta menköön

Piirros: Stiina Hovi 

Pallopelivalmentajat puhuvat usein hyvänolontunteesta.

Kun oma joukkue pelaa hyvin ja peli kulkee, pelaajat ja johto alkavat tuudittautua menestykseen. Tuntuu siltä, että kaikki onnistuu. Vastustaja alkaa tuntua pelkältä rätiltä, joka ei oikeasti osaa mitään.

Kun ylivoima jatkuu, rupeaa jo melkein harmittamaan. Minkä ihmeen takia meidän, siis meidän, pitää pelata aloittelijoita vastaan. Osaavan aikaa kuluu ihan liikaa.

Jalkapallossa 2–0 johtotilanne on vaarallinen.

Vielä 1–0 tilanteessa into on päällä. Ensimmäinen maali virittää joukkueen huippusuoritukseen yrittämään toista.

Jos toinen maali saadaan tehdyksi, tuntuu hyvältä. Kaikki on yhtä mettä ja hunajaa. Pelaajat ja johto alkavat valmistautua kehumaan toisiaan ja vähättelemään vastustajaa. Siinä vaiheessa tulee takaisku.

Se tulee yllättäen ja tilaamatta.

Vastustaja iskee nopeasti ja tarkasti maalin. Äkkiä ollaan tilanteessa 2–1. Johtava joukkue on sekaisin, eikä tiedä mitä tehdä.

Vaikka joukkue on johdossa, valmentaja muuttaa taktiikkaa. Peliin takaisin tullut vastustaja tietää sen ja reagoi sen mukaisesti. Syntyy tasoitusmaali.

Hyvänolontunne on aina hyvin vaarallinen tauti. Vanha sääntö on: älä korjaa sellaista, mikä toimii.

Tämän saman olemme nähneet myös muualla.

Suomella oli loistava metsäteollisuus ja meistä puhuttiin metsäteollisuuden suurvaltana.

Sellua keiteltiin ja paperia myytiin maailman ääriin. Kansa vaurastui ja vuorineuvokset olivat keisareita.

Kaikki meni niin hyvin, että päätettiin valloittaa maailma. Niinpä tilanteessa 2–0 oli luonnollista, että mentiin Amerikkaan ja ostettiin isolla rahalla tehtaita.

Loppu onkin historiaa. Puuveitsellä ei vuolla kultaa. Sinne jäivät nekin miljardit.

Yhtään huonommaksi ei jäänyt puhelinpuoli. Vanha kunnianarvoisa Posti revittiin kahtia ja se osa, jossa oli piuhat, vietiin pörssiin Soneran nimellä.

Sen jälkeen lähdettiin Saksaan ostamaan ilmatilaa. Pois alta risut ja männynkävyt, täältä tulee suomalaista rahaa ja sitä riittää.

Tämäkin tarina on tuttu. Kaikki meni eikä piisannutkaan.

Kun rahasampo oli keksitty, voitiin jatkaa. Valtiolla oli kaikenlaista vanhaa roinaa, josta oli syytä hankkiutua eroon. Apulantateollisuus oli niistä yksi. Parempi antaa se suoraan norjalaisille, hoidelkoot sitä siinä turskansa ohessa.

Kaivoksetkin oli kaluttu tyhjiin, jolloin todettiin, että parasta panna lappu luukulle. Parasta käyttöä kaivokselle on tehdä siitä puuhamaa. Kaivosteollisuuden tulevaisuus oli Etelä-Amerikassa ja missä lie pakanamaissa, Kongossa ja muualla.

Yksi toisensa jälkeen myytiin valtion firmoja, kun myymään ryhdyttiin. Sinne menivät niin autokatsastus kuin valtion pankkikin. Tuntui hyvältä, kun joku maksoi niistäkin jotakin, vaikka ne olivat kaikki jo pelkkää vanhaa maailmaa.

2–0-tilanteessa jokainen asiantuntija oli varma, että Suomi elää langattomalla televiestinnällä, soittoäänien säveltämisellä, optioilla ja hyvänolon tunteella.

Ne riittivätkin aika pitkälle.

Mutta mikähän olisi tilanne, jos kaikki ei olisikaan tuntunut niin hyvältä.

Eikä olisi ryhdytty korjaamaan sitä, mikä toimi.

Lauri Kontro