Maatalouspolitiikan todella lyhyt oppimäärä

Politiikka on, kuten tiedämme, yhteisten asioiden hoitamista. Poliittisilla linjauksilla tavoitellaan sitä, että päätöksenteon hetkellä suunta olisi jokseenkin selkeä. Esimerkiksi maatalouspolitiikka siis kuvaa maatalouteen liittyvien lakien ja asetusten kokonaisuutta ja sen alalajeja ovat muun muassa rakenne-, tuotanto- ja tukipolitiikka.

Lakeja ja asetuksia säädettäessä pitäisi olla selkeää, mitä niillä tavoitellaan. Siksi laaditaan poliittisia ohjelmia, jotka määrittelevät tavoitteita sille, mihin suuntaan esimerkiksi elinkeinon toivottaisiin kehittyvän tilojen sijainnin, koon, tuotannon, tuotantotavan ja vientimahdollisuuksien suhteen.

Päätöksenteon hetkellä sitten ratkaisua ohjaavat lisäksi muun muassa käytettävissä olevan rahan määrä tai säästötavoite ja mahdolliset muut rajoitteet. Esimerkiksi tukipolitiikassa EU:n linjauksilla ja kulloinkin käytettävissä olevan välineen asettamilla rajoituksilla on ratkaisuissa suuri merkitys.

Maatalouspolitiikan näkyvin muoto on tukipolitiikka. Kuitenkin tuotannon ohjaamisessa tuottajahinnat ovat tärkeintä. Maidon, lihan ja viljan hintanäkymät ovat hyvin ratkaisevassa roolissa, kun tilan tuotantoa suunnitellaan. Toki tuillakin on merkitystä: esimerkiksi naudanlihan voimakkaassa alituotantotilanteessa on rakennettu tukipoliittisia kannusteita. Tuotannossa muutokset tapahtuvat hitaasti, joten nopea reagointi markkinatilanteen muutoksiin ei alalla onnistu. Kasvien ja eläinten kasvunopeutta kun ei pystytä juuri kiihdyttämään.

Julkisessa keskustelussa monella on hyvin vanhanaikainen kuva maatalouspolitiikasta. Aina välillä väläytetään sitä, että viljelijä voisi tehdä typeriä ratkaisuja ja kokeilla vaikkapa banaanin viljelyä, kun kyllähän valtio sitten katokorvaukset maksaa. Tervetuloa nykyaikaan sieltä poteroista!

Nykyisen maatalouspolitiikan aikaan vastuu ratkaisuista on kyllä viljelijällä itsellään, eikä pöljän pojan vakuutusta ole olemassa. Ympäristökorvauksen varoja kyllä ohjautuu ihan muualle kuin maatalouden kehittämiseen, kun toisinaan esimerkiksi suojavyöhykkeitä perustetaan heikoin perustein. Siitä ohjelman suunnitteluvaiheessa MTK varoittikin.

Toisinaan keskusteluissa vaaditaan myös sitä, että joku määräisi hinnat. Sekään kun ei ole nykyään mahdollista kansainvälisten sopimusten vuoksi. Hintoja ei pysty määräämään sen paremmin MTK kuin valtiokaan. Hinnat määräytyvät markkinoilla, eli kuluttajan maksama euro jakautuu ruokaketjun toimijoille. Siitä voi sitten olla montaa mieltä, onko euron jakautuminen oikeudenmukaista ja käyttääkö joku siellä asemaansa väärin. Ainakin ketjun vahvin on näkyvästi kiillottanut sädekehäänsä ja ilmoittanut toimivansa itse oikeudenmukaisesti.

Maatalouspolitiikka on globaali laji. Maailmankauppajärjestö WTO:ssa on sovittu yhteisistä linjauksista kauppapolitiikan ja maatalouden tukipolitiikan osalta. Siksi esimerkiksi kaikki tukimuodot eivät ole mahdollisia, vaikka ne tuntuisivat järkeviltä.

Varsin laajasti on kuitenkin ymmärretty, että ruokaturvan varmistamiseksi maataloutta tarvitaan kaikkialla ja että tuotannon raju keskittäminen aiheuttaa ongelmia. Siitä, miten paljon tuotantotapoja voidaan ohjata, ollaan eri puolilla maailmaa eri mieltä: esimerkiksi lääkeaineiden käyttö, ympäristöasiat ja ruuan turvallisuus koetaan eri tavalla eri puolilla maailmaa. Siksi Suomen oma ruuantuotanto ja sen järkevä ohjaaminen ovat paras tapa varmistaa meillä tarjolla olevan ruuan kestävyys.

Maatalouspoliittinen päätös olisi sekin, että luovutaan tuista ja sääntelystä ja annetaan markkinoiden hoitaa. Maataloudella on kuitenkin aina ulkoisvaikutuksia, kuten ympäristövaikutukset, ja niiden säätelyyn halutaan käyttää poliittista ohjausta. Ruuan tuotanto on liian arvokas asia, että sen kohdalla kannattaa tehdä radikaaleja kokeiluja. Ruuan saatavuus kaikissa tilanteissa on varmistettava. Se on tänä yltäkylläisyyden aikana usein vaikea muistaa.