Tähän on tultu: colajuomakoukussa kärvistelevä kansalainen odottaa yhteiskuntaa apuun
Sotien jälkeen rakennettu hyvinvointi-Suomi on edennyt hyvinvoinnissaan liian pitkälle, kirjoittaa Simo Ralli kolumnissaan. Voit myös kuunnella kolumnin hänen kertomanaan.
Viime viikolla luin iltapäivälehdestä jutun suomalaisesta naisesta, joka on koukussa colaan. Hän oli ihastunut niin kovasti cola-juomiin, että sitä oli saatava aamuin, illoin, päivällä, ruuan kanssa, ihan koska vaan. Kuva: Juho Leskinen15.2.202418:01
Kuvassa on kolme henkilöä. Mustiin pukeutuneet naiset ovat vakavina, eivätkä katso kameraan.
Kuva on vuodelta 1948, Teuvalla oli paljastettu sotavainajien muistomerkki ja nämä naiset olivat kantaneet siitä raskainta taakkaa. Yhdeltä leskirouvalta sota oli vienyt kolme poikaa ja neljäs oli kuollut heti sodan jälkeen.
Kuva kertoo musertavaa tarinaa siitä, mistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen alkoi. Ei ollut mitään muuta kuin muistomerkki, usko, itsenäisyys ja kova tahto maan uudelleen rakentamiseen.
Viime viikolla, samana päivänä kuin tuon kuvan näin, luin iltapäivälehdestä jutun suomalaisesta naisesta, joka on koukussa colaan. Aivan oikein, hän oli ihastunut niin kovasti cola-juomiin, että sitä oli saatava aamuin, illoin, päivällä, ruuan kanssa, ihan koska vaan.
Hän kertoi juurta jaksaen, kuinka limonaati hallitsee elämää ja kuinka vaikeaa on päästä tästä sokerikoukusta eroon. Kun loppukaneetissa nainen valitti, ettei yhteiskunta ole tukenut häntä mitenkään tässä ongelmassa, silloin Rallin pojalla rasahti reki hiekkaan kiinni.
Totesin, että sotien jälkeen rakennettu hyvinvointi-Suomi on edennyt hyvinvoinnissaan liian pitkälle. Vuodesta 1948 on tultu siihen pisteeseen, että tämä ääretön hyvinvointi haittaa jo tulevaisuutta ja tulevaa hyvinvointia, kun ihmiset luulevat, että kaikkeen vaivaan, olemiseen ja ongelmaan on ratkaisu yhteiskunnassa.
Ennen vanhaan raha oli hyvä motivaattori. Kun ei ollut mitään, piti väkisin keksiä uutta. Jos joutui työttömäksi, keksi aika äkkiä uutta puurtamista, kun rahaa ei ilmestynytkään itsestään tilille.
Töitä oli kyllä aivan tarpeeksi muutenkin, koska perheissä asui monta sukupolvea, ja vanhuksia ja lapsia hoidettiin siinä sivussa. Nyt omat vanhemmat kipataan heti mahdollisuuden tullessa hoivakotiin ja valitetaan hoitajien määrän ja laadun puutetta.
Jos sähkön hinta nousee, huudetaan valtiota apuun. Kun vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan kotona, valitetaan, kun kouluissa ei ole tarpeeksi psykologeja.
Jos muutetaan kaupunkiin ja huomataan, ettei olekaan varaa maksaa ryöstövuokria, ei hätää, kyllä valtio rientää apuun.
Jos muutetaan kaupunkiin ja huomataan, ettei olekaan varaa maksaa ryöstövuokria, ei hätää, kyllä valtio rientää apuun. Kun huomaa, ettei palkka tai työttömyyskorvaus elätäkään, ei muuta kuin soitto Kelaan.
Kun huomaa, ettei autoon olekaan varaa ostaa talvirenkaita, sekin hoidetaan. Oy Suomi Ab:stä on tullut sellainen rahanjakaja, ettei mitään rajaa.
Eivätkä ihmiset, työlliset ja työnantajat tyhmiä ole. Jos lait antavat mahdollisuuden hyväksikäyttää järjestelmää, niin totta kai he sen tekevät. Eivät työntekijät ja työnantajat ole eri puolilla tässä asiassa: yhdessä siellä tuumataan, kuinka saadaan parhaiten rahaa valtion kirstusta ja silti vielä työntekijä pidettyä kirjoilla.
Minusta hyvinvointiyhteiskunta on sellainen, joka antaa kaikille kansalaisilleen samanlaiset mahdollisuudet menestyä tai olla menestymättä.
Kaikista huono-osaisimmat tietysti hoidetaan, terveyspalveluja ja vanhuudenpäiviä unohtamatta. Mutta että joka asiaan huudetaan yhteiskunnan apua, on se vain yksinkertaisesti älytöntä. Meistä on tullut saamattomia kakaroita, jotka eivät osaa järkeillä tai tehdä mitään itse. Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut pahoinvointia.
Onneksi cola-koukussa oleva henkilö saa apua riippuvuuspoliklinikalta!
Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
