Palauttakaa asiat ennalleen

Olen tehnyt listan asioista, jotka olivat ennen paremmin.

Ennen kahvi oli kahvia. Mustana tai maidolla, ehkä sokeria sekaan. Kahvilassa tai baarissa sitä myytin kupeissa, joilla oli aluslautanen. Sille kuului asettaa lusikka tarvitsipa sitä tai ei.

Kaupassa piti tietää ainoastaan se, että haluaako pannu- vai suodatinjauhatusta. Sen jälkeen valittiin

kulloinkin tarjouksessa ollutta merkkiä.

Tänä päivänä kahvin ostaminen lähentelee rakettitiedettä. Tavallista kahvia ei enää ole. Kahvilassa pitää tietää, että iso vai pieni. Juodaanko täällä vai otetaanko mukaan. Laitetaanko tavallinen vai talon kahvi. Olisi tässä tätä reiluakin.

Jotta homma ei olisi liian helppoa, erikoiskahvien nimet vilistävät listalla. Latet, kappusinot ja ekspressot hyppivät silmille.

Hätäpäissään tilaan jonkin sumpin tuplapressolla, makusiirapilla ja soijamaitoon tehtynä, kun ei sitä tavallista kahvia enää ole.

Kaupassa sama ahdistus iskee. Nimet vilistävät silmissä, paahtoasteita on liiaksi asti. Lisäksi pitäisi ottaa kantaa ja valita luomua tai reilua kauppaa.

Haluan, että tavallinen kahvi otetaan takaisin valikoimiin.

Ennen syömiseen liittyvä tunne oli kylläisyys.

Syötiin, kun oli ruoka-aika: aamiainen, lounas ja iltaruoka. Maalaistalossa oli vielä kahdet välikahvit.

Lautaselle otettiin keitettyä perunaa, kastiketta ja porkkanaraastetta. Joskus oli keittoa tai verilättyjä. Kalaa syötiin, kun naapuri oli käynyt verkoilla. Jälkiruuaksi kiisseliä tai kiisseliä ja kermavaahtoa, jos oli sunnuntai.

Olo oli kylläinen paitsi silloin, kun oli kesäkeitto. Sitä en syönyt.

Nykyään tunnen syömisen jälkeen huonoa omaa tuntoa. Sama tunne kalvaa, kun käyn kaupassa tai laitan ruokaa.

Einekset ovat kiireisen perheen pelastus, mutta pilaavat lasten makuaistin.

Kalaa täytyy suosia, mutta suurissa eväkkäissä on ympäristömyrkkyjä.

Kasviksia puoli kiloa päivässä, mutta kasvihuonetuotanto kuluttaa energiaa.

Hiilarit, sormisuola ja E-koodit. Luomua, reilua ja sademetsän sammakoita. Kaiken keskellä pitää muistaa suosia suomalaista.

Vähintään kerran päivässä pitää rauhoittua perheen kanssa yhteisen ruokapöydän äärelle. Muuten puolisot etääntyvät toisistaan, lapset menevät tärviölle ja ruuan arvostus unohtuu.

Haluan, että ruoka tuottaa jälleen kylläisyyden tunteen.

Ennen jääpuikot edustivat talven taidetta häikäisevimmillään. Aikuiset osoittelivat kattojen reunoja ja kehottivat ihastelemaan pakkasukon tekemisiä.

Lapsena näimme sisareni kanssa todella vaivaa, jotta saimme kaksikerroksisen kotitalomme reunoilta

katkaistua pisimmät puikot leikkeihimme taikasauvoiksi tai ”jäätelöksi”. Miten hauskasti kieli juuttuikaan kylmään pintaan.

Nyt jääpuikot edustavat kaikkea sitä, mikä suomalaisessa rakentamisessa on mennyt pieleen.

Suuret puikkorykelmät kielivät harakoille pakenevasta lämmöstä ja huonosta eristyksestä. Lisäksi jääpuikot ovat hengenvaarallisia tipahdellen ihmisten niskaan äkkiä arvaamatta.

Haluan, että jääpuikot ovat taas iloinen asia.

Ennen kengät sai heittää nurkkaan, kun järvestä lähti jäät. Paljain jaloin juostiin kilpaa soratiellä, retkeiltiin metsässä, ajettiin polkupyörää ja tarvottiin perunapellolla. Ei pistellyt, ei palellut.

Nykyään saan hepulin siitä, että keittiön lattialla oleva leivän muru ilmaisee olemassa olostaan jalkani alla. Tunnen sen, vaikka jalassani monta kerrosta sukkia.

Kesän ensimmäinen kuukausi menee kipristellessä ja irvistellessä, kun sinnikkäästi yritän astella avojaloin.

Haluan, että voin taas juosta soratiellä ilman kenkiä.