Koiviston maitolava oli 60-luvun feisbuuk

Koivistosa oli sitte komee maitolava, vaikka ei niillä ollu ko muutama lehmä eikä maitoo tullu varmaa ko tonkallinen päiväs. Mutta semmosta se oli muisaki huusholleisa siihe aikaa. Mukuloita oli paljo ja maitoo juatii aamusta alkain. Ei ollu hehtaareita eikä EU-tukia.

Siä Koiviston talosa on aina ollu kättentairot kunniasa.Tytärki o tairemaalari ja se emäntä oli kraatari, teki mulleki ja meijä äitille hameita. En mää tiä kuka se lavan oli värkänny, itte isäntä varmaa. Siinä se seiso tiänposkesa punaseks maalattuna. Erottu niin talvella ko suvellaki. Oikeen pariovet eresä ja haka siinä keskellä. Mitähä vasten siinä se haka piti olla, kakaroitten kiusana kai.

Se lava oli korkee, harjakatto ja kaikki. Kolme trappua mun muistini mukaan. Sisälle olis mahtunu yhrellä kertaa kaikki kylän tonkat ja pluttanatonkakki ehtoon erellä ko ne tuli takasim meijeristä. Ovenpiälet oli valkoset, hiano pytinki. Hualella tehty, ei oltu säästetty lauroisa.

Mää kävin koulua sen Koiviston nuarimmam plikan kans, käveltiin yhresä kaikki ne neljä vuatta ko kansakoulua käytii. Siä se vartos mua aamusi lavav viäresä. Siinä oli hyvä varrota sareilmallaki, ko oli katto pään päällä.

Mutta ehtoopäivisi se lava vasta tärkee oli. Säästettiin koulusa vähä eväitä, että saatiin syärä paluumatkalla siä lavan sisällä  – leivälloppuja ja hiukka maitoo pullon pohjasa. Ei meijän kyläsä ollu Hespurkeria  –  piti tulla toimeen omilla eväillä. Ei Hespurkereita ollu siihe aikaa kyä isommillakaan paikoilla.

Mutta ei me oltu ainoita ko siä lavalla kävi. Oli sen verran tekstiä seinisä, että pysyttiin aina selvillä siittä, kuka kestäki tykkäs. Oli nimiä ja syrämmiä ja päivämääriä. Se oli sen ajan facebook – eikös siäki kirjoteta seinälle? Jos oli pelkät nimikirjaimet, ni siinä sitä aikaa kulu, ko pääteltiin kuka se R.J oli, joka niin kamalasti oli pihkas A.K:hon. Tais tulla joskus vähä vääriä juaruja.

Ei se talovväki varmaan niistä riipustuksista tykänny, mutta em mää muista, että siä olis mitään sopimattomia kirjotuksia ollu. Ei ollu v-alkusia sanoja. Ja jos oli kirkkoveneitä, ni ei me tiäretty mitä ne oli. Itte me ei muistaakseni kirjotettu mitään. Muistisa voi kyä joskus olla semmosia aukkopaikkoja.

Siältä lavan sisältä oli sitte hyvä salakuunnella ohikulkevia ihmisiä, siihen aikaan käytiin viä pyärällä ja kävellen kaupasa, ja kauppa oli siinä ihan liki. Meitä tuppas vaan joskus naurattaan kamalasti – sillai ko plikkalapsilla on tapana tehrä. Eikä se sitte enää mitään salakuuntelua ollu.

Kerran taas me oltiin siä lavalla ja nähtiin ko maantiämiähet oli tulosa, pistivät vissiin katajakeppejä tiänposkiin, että aurat näki misä tiä kulki. Me saatiin päähämme kuunnella, mitä ne miähet oikeen puhelee ja pistettiin lavan ovet kiinni ja oltiin ihan hiljaa ja orotettiin.

Mutta yks niistä miähistä nousiki lavalle ja pisti oven ulkopualelta hakaan. Kyllä me pelästyttii, että täälkö me ny ollaa loppuelämä, ja evääkki oli jo syäty. Ja mää ko pelkäsin niin kamalasti pimeetä. Eikä me kehrattu huutaakaan, mää varsinkaan ko olin nii ujo. Poru siinä tuli. Orotettin ja orotettiin.

Hetken perästä se miäs palaski takasi ja avas ove ja nauro. Kehtaski nauraa! Sillä oli varmaan ittellä mukuloita ja tiäsi niitten kotkotukset. Kiltti miäs se oli. Päästi meijät kotio. Ei me sen erän perästä tairettu enää salakuunnella ketään.

Misä se lava ny on? Yhtenä aamuna se oli selällään tiän sivus. Sen oli joku porukka kaatanu.

Se nostettiin siältä ylös, mutta ei menny kavvaa aikaa ko se taas oli siä kentturalla. Ei se talovväki sitä lavaa malttanu hävittää, ne vei sen pihaan ja siä se mun miälestäni o erelleen, vaikkaki ilman jalkoja. Jos se olis hajotettu, ni siinä olis hävinny pala Haunian kylän historiaa.

Heli Joensuu, Lavia