Elektroniikkajätteen määrä on räjähtänyt käsiin ja paisuu edelleen: Nyt tarvitaan korjaajia

Yhä useampi sähkölaite on mahdotonta korjata, vaikka EU pyrkii direktiivillä ohjaamaan tilannetta päinvastaiseen suuntaan. Kuva: Jaana Kankaanpää, Pasi Leino, Johannes Tervo, Pekka Fali, Jarkko Sirkiä

Mielipide|Ympäristö

6.5.202518:15

Lukijalta

Juhani Reku

Jokainen suomalainen tuottaa vuosittain yli 21 kiloa sähkö- ja elektroniikkajätettä kuten kodinkoneita, viihde-elektroniikkaa ja sähkötyökaluja. Siitä noin kolme neljännestä palautuu kierrätyspisteisiin. Koko maailmassa sähkö- ja elektroniikkajätettä tuotetaan yli 62 miljoonaa tonnia joka ikinen vuosi.

Luvut eivät ole aivan tuoreita, ne ovat vuodelta 2022 ja perustuvat YK:n koulutus- ja tutkimusinstituutin Unitarin viime vuonna julkaisemaan raporttiin. Ne antavat kuitenkin vahvasti suuntaa, joka on kohti yhä suurempia jätemääriä. Unitarin arvion mukaan vuoteen 2030 mennessä elektroniikkajätettä syntyy vielä kolmanneksen enemmän kuin viime vuonna. Kaikesta uusiin laitteisiin tarvittavasta materiaalimäärästä kierrätyksellä katetaan vain yksi prosentti.

Suomen suhteellisen korkea kierrätysaste on sinänsä positiivinen asia, palautuuhan siinä arvokkaita mineraaleja takaisin kiertoon. On kuitenkin muistettava, että kierrätys itsessään kuluttaa luonnonvaroja ja resursseja, eikä siinäkään saada talteen kaikkia tuotteeseen käytettyjä raaka-aineita.

Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden kuluttamisen ja ennen muuta tuottamisen kulttuurista kertoo paljon se, että jätteen määrä kasvoi yli 80 prosenttia vuodesta 2010 vuoteen 2022. Kyse on varmasti osittain kulutuskulttuurista: ennen muuta viihde-elektroniikkaa ostetaan siksi, että markkinoille tulee jatkuvasti uusia tuotteita, joissa on kuluttajien haluamia ominaisuuksia ja toimintoja. Moni haluaa uuden älypuhelimen parin vuoden välein, vaikka vanha laite sinällään voisi palvella moninkertaisesti pidempään.

Ennen muuta kyse on kuitenkin tuotannosta: laitteet tehdään käytännössä sellaisiksi, ettei niitä ole edes tarkoitus voida korjata. Pahimmillaan korjaaja ei pääse kiinni laitteen tekniikkaan tuhoamatta sen kuorta korjauskelvottomaksi. Oman osansa tekee se, että lähes kaikki sähkölaitteet ovat nykyisin pieniä tietokoneita. Mikäli ohjelmistoa ei voi päivittää, laitteen tie tulee vääjäämättä päätökseensä ohjelmiston vanhentuessa tai vikaantuessa.

Ohjelmistovalmistajat tekevät myös älypuhelimista ja tietokoneista romua lopettamalla ohjelmistopäivitysten tarjoamisen sellaistenkin laitteiden käyttöjärjestelmiin, joilla muutoin käyttöikää voisi olla jäljellä. Tietoturvastaan välittävän käyttäjän on pakon edessä vaihdettava laitteensa uuteen.

EU hyväksyi vuosi sitten kesäkuussa tavaroiden korjausoikeutta koskevan direktiivin, jonka mukaan kuluttajilla on oikeus vaatia valmistajia korjaamaan tuotteita takuuajan ulkopuolella korkeintaan kohtuulliseen hintaan. Jäsenmaiden pitää saattaa direktiivin mukainen lainsäädäntö voimaan viimeistään ensi vuoden heinäkuussa.

Ongelma kuitenkin on, ettei huoltopalvelua välttämättä ole edes saatavilla. Erityisesti maaseudulla on pulaa osaavista kodinkonekorjaajista, minkä vuoksi korjaajan matka rikkoontuneen laitteen luokse tai päinvastoin voi olla liian pitkä ollakseen taloudellisesti kannattava. Tällöin pieni ja korjattavissakin oleva vika voi pakottaa omistajan hankkimaan laitteen tilalle kokonaan uuden. (MT 5.5.)

Osittain kyse on muna–kana-ongelmasta: kun laitteiden hinnat ovat laadun huonontuessa halventuneet, korjaaminen on käynyt kannattamattomaksi. Ja kun kannattavuus on haihtunut, ovat korjaajatkin kadonneet markkinoilta.

Osaajistakin on pulaa. Pääkaupunkiseudulla ongelmaa koetetaan oikaista aloittamalla Vantaan ammattiopisto Variassa kodinkonekorjaajien kouluttaminen. Maakuntien ongelmaa tämä tuskin korjaa. Helkama Kodinkoneiden toimitusjohtaja Eero Talvela esittääkin maaseudun kodinkonehuoltoliikkeille tukea harjoittelijoiden palkkaamiseen, jotta osaajia saataisiin tasaisesti kaikkialle maahan. Selvää on, että direktiivin tavoitteet eivät ilman tietoisia toimenpiteitä tule täyttymään.