Vadelmia, unelmia ja työtä

Norjalainen V-tuenta antaa vadelmakasvustoille valoa. Ensimmäiset vadelmarivit tuli istutettua liian tiuhaan. 

Lea Räisänen yrittää saada toimeentuloa luomuvadelmasta ja muista luomuviljeltävistä. Puoliso Pekka Salminen auttaa kaikessa, missä ehtii ja pystyy. 

Tatjana Yermak (vas.) ja Oksana Barabanova ovat tulleet sadonkorjuutöihin Kemiönsaareen Ukrainasta. 

Lea Räisäsen kännykkä pirisee vähän päästä. Soittajan mukaan hän vastaa milloin venäjäksi tai ruotsiksi, milloin suomeksi. Elokuun alussa marjanviljelijää viedään, on vuoden kiireisin aika.

”Yksi ukrainalaisista työntekijöistä sairastui ja joutui menemään lääkäriin. Sitten hän soittaa, kun ei ymmärrä mitään lääkärin puheista”, Lea perustelee venäjän tulkkaamistaan.

Keittiössä on tohinaa, kun samaan aikaan Lean kumppani Pekka Salminen tekee lähtöä purjehtimaan. Kaiken keskellä on hetki aikaa kerrata vaiheita, miten Leasta tuli vadelmanviljelijä neljä vuotta sitten, viisikymppisenä.

Ollaan Kemiönsaaressa, Varsinais-Suomessa, missä marjanviljelylle on otolliset olot. Lea tuli tänne maatilalle ottolapseksi Pudasjärveltä 11-vuotiaana. Lukioikäisenä hän ja perniöläinen Pekka seurustelivat vähän toista vuotta, kunnes Pekka lähti opiskelemaan Helsinkiin ja tiet erkanivat.

Kumpikin eli tahoillaan. Lea kävi kauppaopistoa Turussa ja tapasi miehen, jonka kanssa vierähti kaksikymmentä vuotta. Pariskunta oli kaksi vuotta töissä Moskovassakin, missä Lea työskenteli rakennussiivoojana.

”Sitten saatiin päähämme muuttaa Kemiöön ja rakennettiin tämä talo. Faija vuokrasi pellot meille ja viisi vuotta viljeltiin viljaa tavanomaisin keinoin, kunnes tuli EU. Vehnän hinta romahti 3,50 markasta 50 penniin. Ei ollut mahdollisuutta jatkaa, kun ei ollut maatalouskoulutusta, vain ottoisän opit, miten äestetään ja kylvetään”, Lea kertaa.

Lea pääsi töihin Siwaan ja oli myymäläpäällikkönäkin yhteensä kymmenen vuotta. Seurasi vuoden työttömyysjakso, jolloin hän hoiti sairasta ottoisäänsä. Työllisyyskurssin jälkeen hän sai töitä kirjanpitotoimistossa. Miehestä tuli ero.

Pekka Salminen opiskeli Helsingin yliopistossa ympäristönsuojelutiedettä ja valmistui maatalous-metsätieteiden maisteriksi. Hän perusti oman konsulttiyrityksen ja työskenteli myös ulkoministeriössä kehitysyhteistyön parissa ympäristöalan neuvonantajana seitsemän vuotta.

Vajaa kymmenen vuotta sitten hän siirtyi Suomen ympäristökeskukseen, missä työ on nykyisin erilaisten hankkeiden hallinnointia.

Pekalla on entisestä suhteesta 17-vuotias tytär, joka asuu Espoossa äitinsä uusperheessä.

Eräänä päivänä vuonna 2008 sinkkuna elelevä Pekka huomasi sähköpostissaan viestin ”Sinäkö se oot? Lea”.

”Olin justiin hankkinut Facebook-tilin enkä osannut sitä edes käyttää. Sieltä Lea oli etsinyt minut. Vähän aikaa kattelin kuvaa, sillä Lealla oli eri väriset hiukset kuin vuonna 1982.”

”Ja Pekalta oli hiukset lähteny”, Lea virnistää väliin.

Pekka vastasi ”Joo.” ja Lea lähetti puhelinnumeronsa. Tosin ensin vahingossa väärän.

Sitten ilmeni, että Lea oli voittanut rantalentisturnauksessa Ruotsin-risteilyn eikä hänellä ollut kaveria matkalle. Pekka lupautui mukaan.

”Menin Helsingin rautatieasemalle Leaa vastaan, mutta hänellä olikin mukanaan iso, skrode mies.”

Lea selitti, että kun hän ei ollut saanut vastausta Pekalta, niin hän pyysi toisen kaverin. ”Ja minä peruutin sen takia yhdet sokkotreffit”, Pekka vitsiksi harmittelee.

”Niin meitä oli kolme samassa hytissä. Me kaksi istuttiin jossain kuppilassa melkein koko yö juttelemassa kuulumisia, mitä oli kolmessakymmenessä vuodessa tapahtunut.”

Pekka harrasti kesäisin purjehtimista. Hän oli usein lipunut läheltä Lean kotipaikkaa ja silloin tällöin miettinyt, onkohan Lea vielä siellä. ”Yks kaveri tosin sanoi, että aina se Pekka puhui Leasta siinä kohtaa”, Pekka nauraa.

Leallekin oli nuoruudenrakkaudesta jäänyt jonkinlainen polte, joka nyt syttyi uuteen liekkiin.

Pekka asui uudelleen tapaamisen aikaan Helsingissä, missä hänellä on kaupunkiasunto edelleen. Seurustelu Lean kanssa Kemiönsaaressa tuntui paluulta juurille. Lea alkoi harkita muuttoa pääkaupunkiin, mutta Pekka kannusti naista harkitsemaan maalle jäämistä.

”Toivoin, että maataloudesta saisi elannon edes yhdelle.” Maatila oli kuitenkin niin pieni, peltoa vain alle viisitoista hehtaaria, että mikään perusviljanviljely siinä ei kannattaisi.

Luomu oli alusta asti selvä valinta, mutta pärjäisikö silläkään, pariskunta pohti. Pekalle luonnonmukainen viljely tuntui tärkeältä, sillä hän oli merellä järkyttynyt nähdessään, millaista vesi oli lämpiminä kesinä. Jospa luomulla pystyisi edes jotain itse vaikuttamaan, hän ajatteli.

Lea ja Pekka opiskelivat kumpikin Liviassa maatalouden perusopinnot aikuislinjalla saadakseen viljelyyn lisää tietopohjaa. Sen kylkiäisenä Pekasta kuoriutui myös mehiläishoitaja, sillä kun opinnoissa piti tehdä opinnäytetyö eikä mies juurikaan tiennyt maataloudesta, hän valitsi aiheen, josta opettajatkaan eivät tiedä.

”Rupesin lukemaan mehiläishoidon kirjoja ja kävin pari kurssia. Innostuin ja sain yhdeltä opettajalta ostetuksi neljä luomumehiläispesää. Nyt pesiä on jo kahdeksan”, Pekka myhäilee.

Lea haki maatilansa luomuvalvontaan vuonna 2014. Osa pinta-alasta hyväksyttiin heti, sillä niin sanottua luonnonhoitopeltoa oli melkein neljä hehtaaria. Siitä sai hakea siirtymäajan kokonaan pois.

”Olihan se hyvä, mutta kun pelto oli ollut seitsemän vuotta hoitamatta, niin se tarkoitti oheiskasviongelmaa eli suomeksi sanottuna paskaruohoa oli paljon. Sen kitkemisessä oli valtava työ eikä se ole täydellisesti onnistunut vieläkään.”

Ensimmäiseksi Lea alkoi viljellä vadelmaa, mansikkaa, vähän pensasmustikkaa, perunaa ja sipulia.

Eräältä tarhalta Lea sai ostaa luomuvadelman versoja, jotka Lea ja Pekka sitten istuttivat sopivaksi katsomalleen pellolle. Kummallakaan ei ollut puutarha-alan koulutusta, saati kokemusta, ja näkemyksetkin vähän erosivat. Lean mielestä vadelmat on tuettava pystyyn, kun taas Pekka halusi kokeilla norjalaista gierde-tuentaa eli talveksi pystyyn ja kukinnan alkaessa v-muotoon.

V-muotoon tuettaessa marjat kypsyvät ulkoriville, jolloin ne on helpompi poimia, ja kun kasvusto avataan, uudet taimet kasvavat keskeltä ja saavat paremmin valoa.

Jos kasvustoa ei tueta lainkaan, varret menevät huiskin, haiskin.

Vadelma tuottaa satoa vasta toisena vuonna ja kerran marjoneet varret leikataan aina pois.

Viljely on ollut opettelua. Pekka on hoitanut leikkaamisen ja harventamisen. Se on tehtävä lehtien putoamisen jälkeen talvella ennen kuin uudet silmut alkavat turvota. ”Puutarhasaksilla, kyllä se työstä käy. Vaikka tässä on vain kuusitoista aaria, niin yhdelle siinä on riittävästi duunia pariksi viikonlopuksi”, mies tietää.

Vadelmarivit tuli alkuun istutettua liian tiheään, sillä Lea ja Pekka eivät arvanneet, miten isoiksi pensaat kasvavat.

Kasvinsuojelu hoituu feromoniansoilla, joita on sekä vattukuoriaisille että -kärsäkkäille rivien päissä. Mehiläiset puolestaan hoitavat harmaahomeen torjunnan.

”Vattumaan vieressä mehiläispesissä on sienivalmistetta, jota on pantu pesän lentoaukolle. Kun mehiläiset lentävät pesästä, ne saavat siinä olevasta vektorilevittimestä sienipulveria karvoihinsa ja jalkoihinsa ja kuljettavat sitä vadelmankukkiin”, Pekka selittää. ”Mehiläiset tykkäävät valtavasti vadelmista.”

Nyt on neljäs vuosi ja vadelmarivit hehkuvat punaisina. Viereisellä pellolla ukrainalaispoimijat kykkivät mansikoita poimimassa, mutta pian he siirtyvät vadelmariveihin, missä saa poimia suorin vartaloin.

Vadelmaa kypsyy koko ajan, joten poiminta-aikaan eli noin kolme viikkoa satoa saisi olla korjaamassa joka päivä.

”Joka ainoa marja täytyy katsoa ja lajitella. Näissä on laatueroja ja toukkia myös”, Lea valistaa.

Heinäkuu on ollut Kemiössä kuivanlainen, joten vadelmat ovat jääneet pikkuisen pieniksi, sillä Kieloniemen tilalla ei ole keinokastelua.

”Muutenkin meidän homma on semmoista pientä ripellystä verrattuna lähiseudun isoihin marjatiloihin.”

Koska puutarhaviljely on vasta alkuvaiheessa, Lea ei vielä ole tarkkaan laskenut kannattavuutta tai satomääriä. ”Kaikki on yhtenä könttänä. Jos jotain jää viivan alle, niin hyvä. Vähitellen tämä on kyllä tehtävä toisin, laskettava panokset ja tuotokset, jos meinaa jatkaa.”

Kovin isoja investointeja puutarhaviljely ei vielä ole vaatinut. Ottovanhempien vanha talo toimii poimijoiden asuntona ja sen perunakellariin on asennettu kylmävarasto. Vanhalta tutulta ostettiin pakettiauto ja traktorikin saatiin käytettynä edullisesti.

Marjaviljelmät vaativat ympärilleen sähköaidat, etteivät peurat tuhoa kasvustoja. Hirviä sähköaitakaan ei estä.

Omassa käytössä on neljä pakastearkkua, joista myydään talvella jonkin verran pakastemarjaa.

Lea on nyt 55-vuotias. Tähän ikään tultuaan hän on huomannut, miten kaikista elämän mutkista on ollut hyötyä. Rakennuksilla opittua venäjän kieltä tarvitsee nyt poimijoiden kanssa. Kymmenen vuotta kyläkaupassa teki seudun ihmiset tutuksi. Työskentely vanhainkodissa antoi hyvän pohjan hoitaa kotona sairasta isää.

Pekan veneilystä taas on ollut sellainen hyöty, että pariskunta on keksinyt tarjota marjoja saaristoon ja vierasvenesatamiin, missä on kysyntää, mutta ei ole ollut tarjontaa. Ja Pekan ansiosta puhelin soi haastattelunkin aikana pariin kertaan, kun mökkiläiset kysyvät marjoja – Pekka teetti tienvarteen marjoista kyltin ja Lean puhelinnumeron.

Lea on huomannut, että vadelmaa on aika vaikea markkinoida, koska ihmiset eivät halua maksaa puutarhavadelmasta, kun villiä vadelmaa voi poimia metsästä ilmaiseksi. Saati sitten lisähintaa luomuvadelmasta.

”Mutta on esimerkiksi kemikaaliallergisia, jotka haluavat luomua, ja Farmor’s cafe Kemiössä käyttää paljon meidän vadelmaa.”

Lisäksi Lea ajaa parin tunnin matkan Helsingin Rekoon jopa kerran viikossa ja vie tuotteita niitä tilanneille.

Pekka jatkaa töitään Sykessä kansainvälisten asioiden parissa ja on pitänyt asuntonsa Helsingissä. Viikolla hän pystyy tekemään pari päivää etätöitä Kemiönsaaressa, ja lomat kuluvat Lean tilalla töissä.

Puutarhaviljelyn työvaltaisuus on yllättänyt Pekan.

”Tämän on rankkaa duunia ja Lealla vielä stressaavampaa, kun hänellä on tästä toimeentulo kiinni. Minua mietityttää vain, että onko oma palautuminen ihan sitä kuin pitäisi, kun viikot olen toimistossa ja kaikki vapaat teen täällä töitä. Siksi nyt lähden vähäksi aikaa veneelle. Viime kesänä en edes pannut venettä vesille.”

Lealle suurin yllätys on ollut rikkaruohojen valtava määrä ja kuinka vaikea niiden kanssa on tulla toimeen. ”Luulin, että pystyn sen jotenkin hahmottamaan, mutta ei. Niitä vain on niin paljon.”

”Tää on paljon haastavampaa ja vaihtelevampaa kuin entinen elämäni. Koskaan et aamulla tiedä, mikä katastrofi on edessä. Pitäisi ajatella enemmän kuin tehdä, mutta aina se ei onnistu”, Lea tunnustaa.

”Mehän ollaan ihan ikäloppuja alkamaan tällainen homma”, Pekka ilmoittaa. ”Selkä joutuu koville ja mulle tuli heti ekana kesänä vaiva, jonka lääkäri nimesi, että sinulla on tyypillinen mansikanpoimijan läpsyjalka”, Pekka kertoo ja näyttää, miten vaiva ilmeni. Jalkaterä ei taivu, vaan läpsähtää kävellessä lattiaan. Vaiva johtui siitä, että polven hermo oli joutunut kyykistyessä venytykselle liian pitkään.

”Hommasin polvisuojukset ja aloin kiinnittää enemmän huomiota ergonomiaan.”

Mutta ei pariskuntaa kaduta.

Pekkaa rassasi jatkuva Helsingin pölyssä ja mölyssä eläminen, joten hän nauttii, kun pääsee Kemiönsaaren hiljaisuuteen. ”Se on maailman mittakaavassa harvinaista herkkua.”

Ja heti Lean puhelin soi. Molemmat purskahtavat nauruun.

Leasta on hienoa, kun kuulee ihmisten kehuvan, miten hyviä hänen marjansa ovat. Tietää tehneensä jotain oikein.

”Jos emme olisi aloittaneet viljelyä, emme tietäisi, mitä tämä on, ja se olisi myöhemmin harmittanut. Nyt katsotaan, miten tämä toimii ja kuinka kunto kestää”, Lea ja Pekka tuumaavat ja katsovat toisiaan silmiin. Ja nauravat taas.