Kehtaiskohan tehä simmottis?

Kolumni

Helsingistä

Heinävaaraan

len kävelevä itä- ja länsimurteiden sulatusuuni. Syntyperäinen turkulainen, joka nykyään puhuu vähän simmottis ja tämmöttis. Kummottis sitä joskus on puhunutkaan?

Opiskeluaikana oli ensisijaisesti kyse opiskelijaporukkaan ja yliopistolle sopeutumisesta. Olin opiskeleva turkulainen Joensuussa.

Opiskelukaverit olivat kotoisin niin idästä, lännestä kuin hitaasta Hämeestäkin ja jokaisella säilyi melko vahvana oma tapa puhua. Itse aloin puhua ehkä yleiskielisemmin, paitsi tietysti kotona käydessä.

Sen lisäksi, että itse puhuu, pitäisi ymmärtää myös muita. Turussa kuulee paljon suomenruotsia. Lienee sanomattakin selvää, että sen sointi eroaa huomattavasti suomea äidinkielenään puhuvien turkulaisten puheesta.

Kehtaan tunnustaa, että ensimmäisten Joensuussa vietettyjen viikkojen aikana ehdin jo ihmetellä, että miten täällä voi asua niin paljon suomenruotsalaisia. Matkan päästä kuultuna paikallisten puhe kuulosti aivan yhtä laulavalta kuin suomenruotsi. Ehkäpä tämä helpotti osaltaan kotoutumisessa. Sen lisäksi, että myös Joensuussa kaupungin keskustassa virtaa joki aivan kuten Turussakin.

Nyt oma puheeni on siinä pisteessä, että minunkin pääasiassa pittää tehä asioita. Jos sitä suinkin vain joutaa tai kehtaa. Kehtaaminen on kumma verbi, jota hihiteltiin useasti muualta tulleiden opiskelukavereitten kanssa. ”Arvaa ihmettelinkö, että mitä hävettävää ulos lähtemisessä tai roskien viemisessä nyt voisi olla. Mutta sitten taas muistin, että täällä päin olikin kyse viitsimisestä tai jaksamisesta.”

Näistä ajoista olen edistynyt. Osaan jo kieltäytyä roskien viemisestä tyylikkäästi toteamalla, että en kehtaa.

Mutta ei turkulaisuus puheesta niin vain häviä. Kun kysyy kaupan hedelmä- ja vihannesosastolla mieheltä, että ”onk koton omenoit”, pysyy hänelläkin mielessä, mistä päin se vaimo tänne itään on muuttanut. Ja sitäpaitsi, haluan edelleen ostaa banaanin, enkä bannaania.

Mutta kyllä nykyinen roolini tuntuu hieman erilaiselta. En ole enää opiskeleva turkulainen Joensuussa, vaan olen joensuulainen Joensuussa, eräänlainen tulopaluumuuttaja. Enää en tarkastele Pohjois-Karjalaa ja Joensuun seutua koskevia asioita niin ulkopuolisena kuin opiskeluaikoina.

Uskon, että tulen pysymään aina puolikielisenä murteiden osalta. Minulla ei ole tarvetta häivyttää turkulaisuutta puheestani, mutta en myöskään yritä väen vängällä lisätä pohjoiskarjalaista sointia tai sanoja puheeseeni. Kaikki se mikä luonnostaan tarttuu matkaan, saapi olla.

Edellisessä kolumnissani haikailin potkukelkan perään. Nyt voin ilokseni kertoa, että potkurikausi on avattu. Joulupukki toi minulle niin sanotun uudenaikaisen alumiinirunkoisen Kickspark-potkukelkan. Voi miten kahden jalaksen päällä voi olla lystiä, eikä vauhdista ja vaarallisista tilanteista tarvitse tinkiä, kun saksanseisojat on valjastettuina potkurin eteen.