Kilpailija vai yhteistyökumppani?

Raha ratkaisee. Ainakin siihen saakka, kunnes joku kriisi kiinnittää huomion johonkin muuhun arvoon.

Takavuosina maailman ruokamarkkinoilla on kohuttu muun muassa dioksiinista sianlihassa ja kananmunissa, suu- ja sorkkataudista ja BSE:stä, kiinalaisesta melamiinimaidosta ja nautana myydystä hevosenlihasta. Silti palataan aina uudestaan ja uudestaan siihen, että julkiset hankinnat ja myös yksityispuolen kilpailutus tehdään ensisijaisesti hinnan perusteella.

Suurin osa kuluttajista kiinnittää nykyään huomiota myös muihin tekijöihin kuin hintaan, vaikka kauppaketjujen mainonnasta voisi toisin luulla.

Kuluttaja haluaa ensisijaisesti luottaa tuotteisiin, jos hän valitsee ne laadun tai valmistajan perusteella. Jos valintakriteerinä on brändi tai kotimaisuus, kuluttaja ajattelee pystyvänsä luottamaan tuotteen laatuun ja annetun mielikuvan paikkansapitävyyteen.

Suomi on Euroopan mittakaavassa pieni elintarvikkeiden tuotantoalue. Ala on varsin yksimielinen siitä, että kilpailuvalttimme on laatu, koska hintakilpailuun on korkeiden tuotantokustannustemme vuoksi vähänlaisesti mahdollisuuksia. Toki tehostamista tulee tehdä ja hakea mahdollisuuksia kustannusten alentamiseen. Maatiloille korostetaan yhteistyön merkitystä. Miksi sitten teollisuuden puolella yhteistyö näyttää olevan vaikeaa?

Kuvitellaanpa maatila, jossa tuotetaan maitoa. Lehmien maito kuljetaan meijeriin, joka valmistaa siitä huippulaadukkaita maitotuotteita. Sonnivasikat menevät välitysvasikkana naudanlihantuotantotilalle, josta ne aikanaan menevät teuraaksi ja huippulaadukkaiksi lihatuotteiksi. Lehmä lähtee tuotantouransa lopuksi siihen samaan teurastamoon, raaka-aineeksi laatutuotteisiin. Tilalle ostetaan rehut firmasta, joka valmistaa laadukkaita, turvallisia rehuja ja käyttää siihen naapuritilan viljaa.

Tämä sama tila on siis tiiviissä suhteessa noihin kolmeen ruokaketjun yritykseen. Ilolla viljelijä seuraa, miten jokainen yritys muistaa korostaa tuotteensa laatua ja turvallisuutta, jonka perusta syntyy huolella tehdystä työstä maatilalla. Tilalla, jolle muistetaan sanoa, että yhteistyö on valttia ja menestyksen avain.

Nyt tämä sama viljelijä seuraa julkisuuteen pullahtanutta keskustelua siitä, miten sen omat yritykset, juuri ne, jotka ovat suorassa asiakassuhteessa tähän maatilaan, eivät pysty keskenään yhteistyöhön. Miten jokainen yritys perustelee toimiaan sillä, että juuri tämä veripäissään kilpaileminen noiden muiden yritysten kanssa on viljelijän etu.

Nämä kaikki yritykset siis väittävät, että sen toisen suomalaisen yrityksen, maidon, lihan tai viljan jalostajan, menestys on heiltä itseltään pois. Jokainen yritys katsoo tietenkin maailmaa sieltä kuuluisasta ”omasta sontaluukusta” ja on vastuussa tuloksestaan omistajilleen.

Hallinnon tehtävä on pitää huoli omistajan edusta. Miten ihmeessä se omistajan etu on ihan eri juttu riippuen siitä, missä roolissa se sama viljelijä yritykseen nähden on, maidon tuottaja, lihan tuottaja tai viljan tuottaja tai sitten sen ostaja? Onko navetassa maidontuotannon etu, kun välitysvasikan ja lehmän lihan hinta on alhaalla? Entä onko viljanviljelijän etu, kun maidon hinta kyntää?

Suomi on pieni tekijä eurooppalaisessa ruokamarkkinassa. Me kilpailemme muista maista tulevia yrityksiä ja muissa maissa tuotettua ruokaa vastaan. Vientiäkin saadaan lisättyä paremmin yhteistyöllä.

Sivusta seuraajana näyttää kuitenkin siltä, että pääkilpailijana pidetään muita suomalaisia firmoja. Usein kilpailijafirman takana on se sama maatila, jonka työlle koko ketju rakentuu.