Minulle nämä tyypit ovat mielenihyvittäjiä – mutta heitä ei ole enää monta
Varttunut äreänoloinen herra karvalakki päässään ilahdutti Antti Heikkistä. ”Mitä keski-ikäisemmäksi tulen, sitä vähemmäksi käyvät taiteilijat, jotka ovat olleet näkökulmastani aina olemassa.”
Varttunut äreänoloinen herra karvalakki päässään, tuttu ääni ja tutut kasvot. Heikki Kinnunenhan se siinä. Kuva: Marek SabogalTulinpa tässä yhtenä päivänä selailleeksi Youtubea ja sielläpä tärähti vastaan mainos, jota en klikannut ohitse heti kun pystyin. Tai elokuvan trailerihan tuo oli, mutta mainoshan se on semmoinenkin.
Trailerissa murahteli varttunut herra karvalakki päässään. Kovin hän oli tuttu niin kasvoiltaan kuin ääneltäänkin. Heikki Kinnunenhan se siellä. Näkyy olevan uusi Mielensäpahoittaja-leffa teattereihin tuloillaan – tai on jo tullutkin siinä kohtaa, kun tätä sepustusta painettuna luetaan.
Minulle tuli trailerista niin hyvä mieli, että katsoin sen heti perään parikin kertaa uudestaan.
Tai ei se suoranaisesti trailerista tullut.
Kyllä se tuli ennen muuta Heikki Kinnusesta.
Mitä keski-ikäisemmäksi tulen, sitä vähemmäksi käyvät taiteilijat, jotka ovat olleet näkökulmastani aina olemassa. Kinnunen kuuluu kohdallani sen lajin viimeisiin edustajiin. Enpähän muista aikaa, jona en olisi hänen persoonaansa tiedostanut.
Lapsuudessani taiteilijat tulivat tutuiksi joko television tai isävainajan Datsunin kasettisoittimen kautta. Totta kai heistä kirjoiteltiin lehdissäkin, mutta niitä en osannut ennen kouluun menoani lukea. Televisiota sen sijaan osasin katsoa, samoin kuunnella musiikkia.
Isän autossa soivat Jaakko Teppo, Irwin Goodman ja joku kokoelmakasetti, jolla Kinnunen tulkitsi tunteella Prinsessan sukkanauhan.
Jaskan ja Irwinin kasetit opin ulkoa kokonaisuudessaan – niin hyvin, että pystyn tänäkin päivänä kiekaisemaan muististani minkä tahansa niiltä löytyneen biisin. Kokoelmakasetilta opin vain rallin maantiellä kulkeneesta rellusta, joka vei kuninkaalle raitilta löytämänsä sukkanyörin ja kieltäytyi sekä prinsessasta että ministerinpestistä.
Miksi ihmeessä juuri se laulu pikkupojalle niin mieleinen oli?
En tiedä yhtään. Enkä osaa selittää Jaakko Tepon ja Irwininkään salaisuutta – hekään kun eivät varsinaisesti lastenlaulujen laulajista käyneet.
Ne olivat osa yhtenäiskulttuurin kivijalkaa aikana ennen suoratoistopalveluita ja tallennuslaitteita – VHS-nauhurikin oli vielä 90-luvun alussa iso investointi.
Sen kyllä tiedän, etten ole ainoa kyseisten artistien tuotantoon pikkupenskana auton kasettisoittimen kautta tykästynyt ikäluokkani edustaja. Eipä liene liioiteltua puhua jopa jonkin sorttisesta sukupolvikokemuksesta.
Ja onko siinä nyt sitten mitään sen kummempaa salaisuutta olemassakaan. Satuimmepahan vain syntymään sellaisiin aikoihin ja oloihin, joissa lauloivat Irwinit ja Jaakko Tepot sekä Kinnuset.
Tosin viimeksi mainittu ei vain laulanut. Ennen muuta hän näytteli ja yleensä hauskasti. Toki hän teki samaan aikaan myös riipaisevaa draamaa, mutta eipä etelän teatterien Moliéreista tai Becketteistä susirajoilla tiedetty.
ÄWPK, Kissa vieköön, Soitinmenot, Paha yskä ja muut MTV:n sketsisarjat tiedettiin. Ja niitä myös katsottiin, vieläpä koko perheen voimin. Ne olivat osa yhtenäiskulttuurin kivijalkaa aikana ennen suoratoistopalveluita ja tallennuslaitteita – VHS-nauhurikin oli vielä 90-luvun alussa iso investointi.
Minäkin muistan tollottaneeni niitä sarjoja varsin antaumuksella ja kikatelleeni nimenomaan Kinnusen työlle. Tosin syynätessäni samoja sarjoja aikamiehenä olen todennut, jotta tuskinpa minä Pertsa Reposen kynäilemistä sketseistä kakarana puoliakaan ymmärsin.
On siellä seassa sellaistakin, mitä en ymmärrä vieläkään. Mutta yhtä kaikki olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi kirjoittaa Reposen elämäkerta ja mielellään mahdollisimman pian – hänen aikalaisiaan on vielä haastatettavaksi.
Niin kuin nyt juuri tämä Kinnunen, josta tuli 90-luvun alussa myös Vääpeli Körmy ja uudenvuodenaattoisin televisiossa esitettyjen Arena-revyiden kuoliaaksinaurattaja. Siinä vaiheessa fanitin Kinnusta jo varsin lujasti, mutta uusiin sfääreihin ihailuni nousi uuden vuosituhannen puolella.
Paljon on lapsuuteni ja keski-ikäisyyteni välillä maailma sirpaloitunut.
Vuonna 2002 pääsin näkemään Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä Ritva Holmbergin ohjaaman Nukkekodin. Kinnunen näytteli tohtori Rankin. Kykenin kakaran aivoillanikin ymmärtämään, jotta noinhan sitä pitää löytää traagisuudesta komiikkaa, komiikasta traagisuutta ja sitten vielä saada koko homma näyttämään niin helpolta, että sitä on autuasta katsoa.
Nukkekodin jälkeen näin Tampereella likipitäen kaikki Kinnusen roolit. Aikamiesnä pääsin tekemään hänen kanssaan vähäisesti töitäkin.
Mitä lähempää hänen työskentelyään näin, sitä enemmän työtään ihailin.
Paljon on lapsuuteni ja keski-ikäisyyteni välillä maailma sirpaloitunut. Vanhan liiton yhtenäiskulttuurikin on henkitoreissaan.
Sen ainoita elonmerkkejä on se, että elokuvateattereissa pyörii Mielensäpahoittaja-leffa, jonka nimiroolin näyttelee Heikki Kinnunen.
Ja kuten sanottua, siitä minulle tuli hyvä mieli.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
