Kekkonen, Kekkonen...

Mikä ihmeen Kekkonen? Näin tyttäreni tokaisi, kun tele­visiosta katselimme Jari Tervon ohjelmaa entisestä suuresta valtiomiehestämme Kekkosesta.

Olin aivan ihmeissäni, että ei tyttäreni tiennyt herrasta oikein mitään. Hän oli sentään käynyt lukiotakin, mutta ilmeisesti ei kyseinen presidentti ollut hänen mieleensä jäänyt.

Me vanhemmat ikäluokat muistamme hyvin, miten vanhemmat ihmiset lapsuu­dessamme menivät innokkaasti äänestämään tätä Kekkosta.

Muistan hyvin elävästi, että äitini pelkäsi sotaa: Kekkonen laimensi tätä pelkoa ja häneen luotettiin, että pienessäkin mökissä oli sitten niin turvallista elää ja rakentaa tätä maata ja parempaan rauhanomaiseen tulevaisuuteen.

Kylämme pieni koulu opetti meille lapsille kaiken, mikä oli tulevassa elämässämme tärkeää.

Silloin oli tärkeää niin sanottu isänmaallisuus, joka tuli esille koko lukuvuoden opetuksessa. Uskonto oli myös aika voimakkaasti esillä, mutta vähän riippui opettajasta miten ainetta käsiteltiin tunneilla.

Urheilu: Koulu tarjosi meille tuolloin mahdollisuuden oppia liikuntaan, vaikka silloin ei kovin kummoisia urheiluvälineitä ollut. Jokaisella oli sentään sukset talvella.

Hiihtokilpailut muistan hyvin, kun en niissä erityisen hyvin loistanut. Palkintona oli lähes aina alpakkalusikoita, jotka sitten jäivät kaappeihin tummumaan, mutta miten arvok­kaita ne silloin olivatkaan.

Kevätpuolella koulussa valittiin aina hymytyttö ja hymy­poika. Yleensä hymypatsaat menivät luokan kilteimmille ja sosiaalisesti lahjakkaille oppi­laille. Vilkkaammat oppilaat eivät koskaan patsasta saaneet.

Kyllä elämä Kekkosen aikaan oli erilaista, sitä tunsi olonsa niin turvalliseksi. Työttömyys toki silloinkin oli peikkona, mutta se hoidettiin tehokkaan työnvälityksen, kurssien ja työttömyystöiden avulla. Valtio pyrki tuolloin työllistämään kaikki kynnelle kykenevät.

Toivoa vaan sopii, että saamme vielä joskus takaisin Kekkosen tapaisen miehen tai naisen hoitamaan tämän maan uuteen nousukiitoon kaikkien meidän onneksi.