Annikka Hurme: Kotimainen ruokavienti lähtee maaseudun rospuuttoisilta teiltä vuoden ja vuorokauden ympäri

Suomen ruokaviennistä puhuttaessa mieleen tulevat usein satamat, kauppasopimukset ja maailmalla avautuvat markkinat. Vienti ei kuitenkaan ala satamanosturista. Moni suomalainen vientituote lähtee liikkeelle kapealta maaseututieltä, jonka reunat murenevat, pinta routii ja jonka talvikunnossapito ratkaisee, pääseekö raskas säiliöauto maitotilalle ajallaan.

Valion tuottamasta maidosta noin 40 prosenttia menee vientituotteisiin: maitojauheisiin, teollisuusvoihin, jogurtteihin, juustoihin ja välipaloihin. Vientimme kattaa noin 25 prosenttia koko maan ruokaviennistä.

Vähäliikenteisiä maanteitä on noin 44 300 kilometriä eli yli puolet maamme tieverkosta. Tavaravirtojen kannalta ne ovat korvaamattomia. Lähes puolet näistä teistä sijaitsee Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa alueilla, joilla myös maidontuotannolla on suuri merkitys.

Maitoauto ei voi valita reittiään tien kunnon mukaan. Valion keräilyautot ajavat maitotiloille Turun saaristosta Nuorgamiin ulottuvalla alueella kaikkina vuodenaikoina, useamman kerran viikossa. Lehmät lypsetään joka päivä ja maito on saatava liikkeelle.

Liikennepolitiikassa tien arvoa mitataan yleensä ajoneuvojen määrällä, mutta maaseutuelinkeinojen näkökulmasta mittari on liian kapea. Jos Suomi haluaa kasvattaa ruokavientiään, on katsottava, missä tonnit kulkevat. Maito, rehut, lannoitteet ja muut tuotantopanokset sekä metsäteollisuuden kuljetukset ja monet perustuotannon virrat kulkevat juuri siellä, missä liikennettä on vähän.

Valion maitoautot ajoivat vuonna 2025 yhteensä 17,3 miljoonaa kilometriä, keskimäärin noin 47 000 kilometriä päivässä. Se kertoo mittakaavasta, jolla kotimainen ruoka lähtee tiloilta kohti meijereitä, joista sen matka jatkuu varastoihin, kauppoihin ja satamiin. Satamakontti on tässä mielessä ruokaketjun loppupäässä, ja alkupää voi olla kuoppainen tie tilan pihasta lähimmälle väylälle.

Huonokuntoinen tie ei ole vain kuoppa autoilijan mukavuudessa. Se näkyy aikatauluissa, liikenneturvallisuudessa ja kustannuksissa. Talvikunnossapidon epäonnistuminen voi viivästyttää keräilyä ja sotkea vuoden jokaisena päivänä toimivaa kuljetusketjua.

Siksi vähäliikenteisten teiden korjausvelka on huoltovarmuuden lisäksi myös vientikysymys. Suomi tavoittelee korkeampaa jalostusarvoa ja kansainvälistä kauppaa, mutta vienti ei kasva erillään kotimaisen ruoan arvoketjusta. Se tarvitsee kannattavat maatilat, luotettavan keräilyn, kuljetukset ja teollisuuden logistiikan sekä varman yhteyden maailmalle. Jos ensimmäinen lenkki pettää, vaikutukset tuntuvat pitkällä.

Tieverkon rahoitusta ei pitäisi jakaa vain liikennemäärien mukaan. Pääväylistä on huolehdittava, mutta myös harvemmin asuttujen alueiden tiet ansaitsevat osansa kunnossapidosta. Niiden varrella syntyy ruokaa suomalaisille, elinvoimaa maakuntiin ja vientituloja koko maalle.