Lapsena ihmettelin, miksi aikuiset säätivät valojen kanssa – nyt ymmärrän

”Mitä te tääl pimiäs istutte!” huusi aikuinen meille pienille, mummulassa lautapeliä pelaaville serkuksille, ja plättäsi kattovalon päälle.

Omasta mielestämme emme istuneet mitenkään pimeässä, vaan ihan tavallisessa päivänvalossa vinttihuoneessa.

Kattolamppu alkoi helottaa päähän kolkolla 60-watillaan. Sammutimme sen heti, kun aikuinen lähti. Valokatkaisimet olivat korkealla, piti hakea tuoli, että yletti!

Lapsilta voi kadehtia monta asiaa, hauskanpulleita varpaita ja vähäpätöisistä seikoista, kivistä ja kastemadoista helähtävää iloa, mutta eniten tahtoisin takaisin pienen ihmisen tarkan, nopean, omavaloisen näön.

Kun näytän koululaisille luontopoluillani 8 kertaa suurentavalla luupilla palmusammalta, heidän silmänsä tarkentuvat mikromaailmaan heti oikein hämyssäkin.

Aikuisten pitää viedä luuppi ja sen kohde täyteen valoon, zuumailla etäisyyttä ja odottaa silmän mukautumista.

Vasta nyt viisikymppisenä olen alkanut tajuta, miksi aikuiset sysivät valoja päälle ja hommailevat pihalyhtyjä tontin kaikkiin kulmiin. Ko ei enä nää kunnol!

Hämäränäköni on lähtenyt jo varhaiseläkkeelle, vaikka itse olen täysillä työelämässä. Ajan paljon ja esiinnyn useimmiten iltaisin.

Sain onneksi optikolta vihjeen käyttää lievään keltaiseen taittavia, puolen pisteen verran tarkentavia ajolaseja. Ne vähentävät häikäisyä ja jotenkin ihmeesti piirtävät kohteen ääriviivat skarpimpina.

Kauriit näkyvät h-hetkeä ennen, kaupungissakin on helpompi huomata mustassa toppa-asussa mustan sateenvarjon alla vaeltava kansa.

Mitä poliisi jyrähtikään radiomainoksessa: heijastimien tulee olla Mukana! Kunnossa! Käytössä!

Ajattelen elämäni valaisimia. Ensimmäinen: se polttavaksi kuumeneva, keltainen, peltinen kerrossängyn yövalo, joka ehti jo korventaa nukkumatinmuotoisen yöpukupussin nurkan ennen kuin syöksyttiin sammuttamaan!

Toisena muistelen ekaa ikiomaa valaisintani, tärkeää ison tytön merkkiä: pöytään kiinni skruuvattavaa kirjoituspöydänlamppua, pitkävartista, vieterein varustettua, ulottuvaa, sammalenvihreää. Sellainen oli 1980-luvulla kaikilla koululaisilla.

Koulussa luokan katon loisteputkivalaisimista yhdessä oli aina joku vika. Jos joutui sen alle istumaan, piti vain kestää välk-välk-välkyntä ja sirrrrr-sirinä. Jossain vaiheessa lukuvuoden aikana se tultiin korjaamaan, yleensä toukokuun toiseksi viimeisellä viikolla.

Kun ostimme nykyisen, 150-vuotiaan talomme täältä Rauman maaseudulta, tuvan katossa oli iso loisteputkilamppu. Kyl vaa, hyvi se valasi! Ja kyl tosiaanki: vaihdettiin ensi töiksi lempeämpään suutarinvalaisimeen.

Ensimmäisten markkinoille saapuneitten energiansäästölamppujen muotoilukuluissa oli valmistaja varmaankin säästänyt myös. Olikohan muotoilijaa palkattu ollenkaan vai mentiinkö pelkän tekniikan ehdoilla?

Kalmankylmää valoa antavat energiapolttimot sojottivat liian pitkänä pökäleenä jalkalampusta. Syttymisessä kesti niin kauan, että pyykin ehti hyvin ripustaa sinä aikana, kun lamppu kiireettömästi kokoili itseään ja kirkastui hissukseen.

Tiskipöydän kaappien alle upotettujen halogeenivalojen tuikea valo ja tulikuuma pinta taisi olla ohimenevä lampputrendi.

Kun tällä vuosituhannella led-valot tehostuivat ja halpenivat, valaisimia alettiin käyttää yliänkes: trappuvalot, polunvarsivalot, kausivalot...

Ymmärtäähän sen, kun pimeys vallitsee Pohjolassamme sekä vuodenajoissa että vuorokauden ajoissa – ja ikänäköisiä tihruttajia ollaan suuri osa!

Kansa on aina tiennyt, että yöhyönteiset jotenkin sekoavat valosta. Myös iskelmänikkarit tuntevat kynttilän liekistä huumaantuneen, karrelle palaneen perhosen – kielletyn rakkauden vertauskuvan.

Viime aikoina on alkanut selvitä, miksi valo sekoittaa hyönteisen pään. Yöhyönteiset suunnistavat kirkkaimman valon mukaan, luonnostaan kuun. Ne pyrkivät lentämään niin, että kuu jäisi yläpuolelle.

Varjostimeton, suoraan ylöspäin kirkasta valoa heittävä pihalamppu saa yöhyönteisen luulemaan sitä kuuksi, lentämään ylösalaisin ja näännyttämään itsensä siihen.

Kun ihminen valaisee oman pihansa, hän valaisee samalla maailman pihan. Kiiltomatonaaraan loiste ei siinä erotu koiraan silmille, herkeämätön keinopaiste saa yökkösen pyörtymään, valosaaste himmentää tähtitaivaankin ja huolimattomasti suunnattu kohdevalo voi tunkeilla suoraan naapurin makuukamariin.

Jos valopoliisi tulisi paikalle, hän kehottaisi tarkistamaan, etteivät pihaa valaisevat lamput haittaa toisia, vaan ovat Tarpeelliset! Maltilliset! Oikein suunnatut!