ELÄMÄN ETAPPI
Erkillä on luonnon luomia taideteoksia moneen lähtöön.
Vuorenpeikon näkötornista näkee pitkälle – jossain kaukana siintävät Lahden radiomastot.
Ylös päästäkseen on kipitettävä 265 rappusta. Uskaltaisitko kiivetä korkeuksiin?.Kaikkia asioita ei tarvitse selittää. Nastolan Järvisten kylällä asuva Erkki Salonen on rakentanut itselleen oman näkötornin eikä oikein tiedä miksi.
TEKSTI ja KUVAT: Jouni Hirn Nastolan Järvisten kylällä
Yhden miehen urakka
Vuorenpeikon näkötorni sijaitsee aivan Erkki ja Pirkko Salosen pihapiirissä, korkean kallion laella. Se on yksi Nastolan upeimmista nähtävyyksistä, missä kaikki halukkaat voivat käydä ihailemassa kauniita maisemia.
Torni on yli 20 metriä korkea ja sen huippu on 155 metriä merenpinnasta.
Torni valmistui vuonna 2009. Ensin kymmenmetriseksi, mutta jo vuotta myöhemmin Salonen korotti sitä kymmenellä metrillä.
Tornin puolivälissä on katettu mökki, jossa voi hengähtää, selata vieraskirjaa ja valokuva-albumia.
”Kolmasosa kävijöistä ei uskalla kiivetä tätä ylemmäs”, Erkki Salonen tietää.
Tornin huipulle vievät jyrkät rappuset. Ylhäällä on hiljaista. Linnut laulavat, ja jostain kaukaa kantautuu moottorisahan vaimea surina. Vieno tuuli suhisee ja keinuttaa tornia kevyesti.
Ympärillä avautuvat upeat maalaismaisemat. Peltoa ja metsää on silmänkantamattomiin. Kaukana siintävät navettojen peltikatot ja soramontut erottuvat selvästi, mutta ainuttakaan kerrostaloa ei näy.
”Kirkkaalla säällä täältä voi nähdä 70 kilometrin päässä olevan Sippolan maston ja Myllykosken tehtaan savut, jonne on matkaa noin 60 kilometriä”, Erkki Salonen kertoo.
Iloa vuosikymmeniksi
Idea omasta näkötornista syntyi sattumalta.
Vuonna 2008 Salosten taloon asennettiin sähkömaakaapeli, joten sähkötolpat jäivät tyhjänpanteiksi. Salonen lunasti ne sähköyhtiöltä.
”Pitihän niille keksiä käyttöä, etteivät jäisi nurkkiin seisomaan. Siitä sain idean. Tein aluksi tornista puisen pienoismallin ja suunnittelin sen avulla, millaiset rappuset siihen kannattaisi rakentaa.”
Salonen suunnitteli ja rakensi tornin lähes alusta loppuun itse. Hän laskee käyttäneensä siihen noin 1 400 tuntia.
Salonen ei käyttänyt korkean paikan työssä ulkopuolisia apureita, koska hän halusi välttää vahingonkorvausvastuun – urakassa piilivät omat riskinsä.
”Minulla oli apuna sähkövinssi ja kauko-ohjain, joiden avulla sain hilattua tavarat ylös. Rakentamiseen meni kaksi kuukautta. Laihduin sinä aikana kahdeksan kiloa. Yhtään vaaratilannetta ei sattunut. Pelottavin vaihe oli se, kun piti kiivetä pariin mäntyyn ja katkoa näköesteenä olleet latvat.”
Torniin on käytetty kilometritolkulla puuta: mäntyä, kuusta, koivua, lehtikuusta ja haapaa. Lisäksi siihen upposi 1 800 kiloa rautaa ja kymmeniä litroja maalia.
Rakentamiseen ei kulunut ulkopuolista rahaa senttiäkään. Salonen maksoi kaiken omasta pussistaan. Summaa tornintekijä ei halua paljastaa.
”Erään rakennusinsinöörin mukaan vieraan tekemänä torni maksaisi noin 60 tuhatta euroa. Siitä summasta olen vakuuttanut sen ukkosen varalta.”
Pahkat veivät mukanaan Salosen tiluksilla vierähtää helposti tunti jos toinen. Tornin lisäksi tarjolla on monenmoista nähtävää. Metsäkoneurakoitsijana elämäntyön tehnyt Salonen on kerännyt mahtavan pahkakokoelman.
Salonen käy omassa tornissaan vaihtelevasti. Joskus useamman kerran päivässä, toisinaan on viikkojen taukoja.
”Tornista on hyvä tarkkailla lintuja, ja täällä käykin lintubongareita. Ohikiitävän joutsenen ja kurjen voi nähdä selkäpuolelta. Öisin täällä on ihan oma tunnelmansa, kun valot loistavat pimeässä.”
Erkin torni ei ole mikään massanähtävyys: kolmen vuoden aikana on ollut noin viisisataa kävijää. Suurimman kävijäkunnan muodostavat lähiseudun väki ja geokätkijät.
”Oman kylän väkeä on käynyt vähän, vaikka olen väleissä kaikkien kanssa. Sen sijaan naapurikylältä Vuolenkoskelta on käynyt paljon porukkaa. Viime keväänä he ajoivat tänne vanhoilla traktoreillaan makkarat kainalossaan. Vierailusta jäi hauskoja muistoja.”
”Seuraavaksi odotan kiinalaisten geokätkijöiden ryntäystä. Harrastuksen suosio on nousussa siellä. Kiina on niin valtava maa, että sieltä voi tulla vaikka kymmenen miljoonaa kävijää”, torniherra veistelee.
Vuorenpeikon torni on avoinna läpi vuoden. Torniin kiipeämisestä voi jättää kahden euron vapaaehtoisen kannatusmaksun, jonka useimmat maksavat mieluusti.
”Mitä hienompi auto ajaa pihaan, sitä varmempaa on, ettei kassa kilahda. Niin se vaan menee, että vanhan rottelon omistaja antaa helpommin omastaan”, Salonen hymähtää.
Harvalla meistä on oma näkötorni. Kun toimittaja kysyy sen rakentamisen syitä, seuraa tovin hiljaisuus ja Salosen katse suuntautuu horisonttiin.
”Ehkä tämä on jonkinlainen elämän etappi. En tavoittele tällä mainetta ja julkisuutta, vaan kaiken taustalla on oma idea ja tarpeeni. Ainakaan tornista ei ole taloudellista hyötyä, rahasyöppö tämä on.”
Salonen toivoo, että Vuorenpeikon huipulta tähyttäisiin maisemia vielä silloinkin, kun hänestä on aika jättänyt.
”Kyllä tämä torni kolmekymmentä vuotta pysyy pystyssä, vaikkei sille tekisi yhtään mitään. Tosin vaijereita täytyisi kiristää keväisin, koska ne löystyvät talven aikana lämmönvaihtelun takia.”
Hulluuden rajapinta
Sadat erilaiset pahkat ovat peräisin lähialueen metsistä. Luonnon muokkaamaa taidetta on esillä kahdessa eri mökissä ja ladon pitkällä seinustalla.
Salonen on tehnyt metsätöitä koko ikänsä. Neljälapsisen perheen kuopus aloitti metsurin hommat jo 13-vuotiaana. Kymmenen vuotta myöhemmin hänestä tuli metsäkoneen omistaja.
Kokoelman vanhimmat pahkat ovat peräisin viidenkymmenen vuoden takaa.
”Muistan ensimmäisen pahkani. Se ei ollut mikään pieni. Isä toi sen hevoskyydillä kilometrin päästä. Nyt harrastus on helpompaa, koska pahkat saa pestyä kätevästi painepesurilla.”
Isoin pahka painaa lähes tuhat kiloa ja sillä on ympärysmittaa neljä metriä. Salonen epäilee, että kyseessä on miltei Suomen suurin pahka.
Ison pahkan vieressä on iso koivunkanto roikkumassa. Siitä voi nähdä, millaisilla juurilla koivu imee vettä.
”Juuri painoi tullessaan kaksi tuhatta kiloa, koska siinä oli paljon multaa ja kiviä. Sen puhdistamiseen painepesurilla meni neljä päivää. Sain urakan päälle keuhkoputkentulehduksen.”
Kolme vuotta sitten Salonen jäi sairauseläkkeelle ja myi metsäkoneensa. Viime talvena hän tuskastui joutenoloon. Jotain piti tehdä. Veri veti takaisin metsähommiin.
”Yhtenä aamuna löysin netistä vanhan metsäkoneen ja soitin heti sen omistajalle. Illalla olin onnellinen koneenomistaja. Päätin aloittaa työuran uuden 40-vuotiskauden. Jatkan metsäurakointia, jos terveys sen sallii.”
Erkki Salosen synnyintalo sijaitsee kapean hiekkatien päässä, jonne ulkopuolinen ei helposti eksyisi. Perillä on parkkitilaa myös busseille.
Salosia ei haittaa, että omassa pihapiirissä käy vieraita. Päinvastoin he vaihtavat mielellään kuulumisia tornissa kävijöiden kanssa.
Pirkko Salonen toteaa, että ihmiset eivät enää kyläile toistensa luona kuten ennen. Torni on tuonut kaivattua sutinaa syrjäiselle kylälle.
”Olemme tosin aika harvoin puheissa kävijöiden kanssa. Hiljattain eräs mies ei vilkaissutkaan minuun päin, vaikka olin viiden metrin päässä. Monet ujostelevat ja karttavat puhekontaktia eivätkä malta tutustua rauhassa kaikkiin nähtävyyksiin”, Salonen jatkaa ihmetellen.
Salosen pihapiirissä on myös kolme metriä syvä tekolampi, johon pumpataan vettä puolen kilometrin päässä olevasta lähteestä. Lammen vierellä sijaitsevan kallion päällä on piskuinen luonnonallas.
”Tämäkin on hullun hommia, mutta onpahan oma merinäköala. Onneksi täällä korvessa voi tehdä rauhassa omia toteutuksiaan. Kukaan ei tule vierelle huutelemaan, että mitä kummaa sää taas touhuilet.”
Salosen seuraava projekti on tornin korottaminen neljällä metrillä. Tornin 28 metriä pitkät jalat odottavat jo kuorittuina pihamaalla. Mikäli suunnitelmat toteutuvat, ensi vuonna tornista voi tähyillä entistäkin kauemmaksi.
”Moni on ihmetellyt, missä ne hulluuden rajat kulkevat. Tornin valmistuessa sanoin vaimolle, että jos rupean vielä korottamaan sitä, soita heti piipaa-auto tänne. Ei ole vielä näkynyt.”
Torni on avoinna joka päivä klo 8–21.
Vuorenmäentie 104, Huutotöyry.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
