Maataloudessakin työstä pitää saada palkka, jolla elää

Äestystä. Kuvituskuva. Kuva: Petteri Kivimäki

Menestyville yrityksille on tunnusomaista keskittyminen ydintoimintoihin. Sen ympäriltä on karsittu erilaiset rönsyt ja muut toiminnot, jotka eivät suoraan tue yrityksen itselleen määrittämää perustehtävää.

Suomalaisella maatilalla näin ei ole: Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja Tilastokeskuksen yhteistyössä tuottaman uuden tilaston mukaan keskimäärin vain 22 prosenttia suomalaistilojen verotettavista tuloista syntyy itse maataloustuotannosta. Loppu eli melkein neljä viidesosaa tilojen tuloista kertyy metsätaloudesta ja maatalouden liitännäisestä yritystoiminnasta sekä muusta yritystoiminnasta ja palkkatuloista. Koska tilastossa maatalouden tuloksi on määritelty valtioveronalainen tulo, se sisältää myös kaikki tilojen saamat viljelijätuet sekä muut vastaavat verotettavat erät, esimerkiksi energiaveron palautukset. (MT 1.3.)

Vaihtelu tilojen välillä on valtava: pienimmillä kasvinviljelytiloilla osuus voi jäädä neljään prosenttiin, suurimmilla lypsykarjatiloilla taas ylletään vajaaseen 72 prosenttiin. Useimmilla kotieläintiloilla kyse on osin teoreettisesta luvusta, sillä EU-tilastokäytännön mukaisesti tuloksi lasketaan myös tilalla tuotetun ja omille eläimille syötetyn rehun eli viljan ja säilörehun arvo, joka voi suurimmilla tiloilla nousta jopa yli miljoonaan euroon.

Osuuden pienuus on niin häkellyttävä, että se yllätti jopa tilaston laadinnassa mukana olleen Luken erikoistutkijan Arto Latukan. MT:n haastattelussa hän kertoo, ettei olettanut maataloustulon osuuden jäävän edes pienimmillä kasvinviljelytiloilla niin pieneksi kuin tuore tilasto osoittaa. Sinänsä positiivisena asiana Latukka pitää sitä, että viljelijät ovat kyenneet paikkaamaan toimeentuloaan muilla lähteillä.

Tärkeää on silti kysyä, onko yhteiskunnallisestikaan kestävää rakentaa ruoantuotantoa niin, että sitä harjoittaakseen viljelijöiden on hankittava merkittävä osa tuloistaan muista lähteistä – pahimmillaan jopa rahoitettava tuotantoa muilla tuloilla, ja vieläpä tilanteessa, jossa kansallinen huoltovarmuus on noussut poliittisten keskusteluiden asialistalle.

Päätellen siitä, miten vähän vuosien ja jopa vuosikymmenten aikana asialle on oltu valmiita tekemään, aidoksi huolenaiheeksi se ei kaikesta huolimatta ole päätynyt. Puheet ja tyhjät lupaukset eivät huoltovarmuutta pidä yllä.

Moni viljelijä on omat ratkaisunsa tehnyt: Vuonna 2005 Suomessa oli vielä vajaat 71 000 aktiivitilaa, vuonna 2021 enää runsaat 44 000. Vaikka rakennemuutos on kasvattanut tilakokoa ja tilojen tehokkuutta, tulo-osuuden kasvuna kehitys ei näy. Päinvastoin: Luken ja Tilastokeskuksen tilasto osoittaa osuuden vain laskeneen.

Vielä vuonna 2005 maatilat saivat tuloistaan keskimäärin 35 prosenttia maataloustuotannosta, mikä sekin on vähän. Samaan aikaan vähittäiskauppa on entisestään vahvistanut asemaansa, tahkonut jopa ennätystuloksia ja tuonut kauppoihin yhä uusia halpuutuskampanjoita.

MT:n teettämän viljelijäkyselyn perusteella juuri heikko kannattavuus on merkittävimpiä syitä maataloustuotannon lopettamiseen (MT 1.3.). Käännettä tuskin on näköpiirissä, sillä viime syksyn pienen valonpilkahduksen jälkeen viljelijöiden arvio omasta taloustilanteestaan on talven aikana jälleen heikentynyt (MT 28.2.). MT:n viljelijäkyselyssä tuotannosta arvioi luopuvansa jopa kuusi prosenttia viljelijöistä.

On selvää, että loputtomasti viljelijät eivät ole enää valmiita tuottamaan ruokaa ja huoltovarmuutta talkootyönä ja muiden töiden ohella. Töiden määrän ja siitä saatavan tulon pitää kohdata myös maataloudessa.