Ikimuistoiset koulukirjat

Koulukirjamuistoja lähettäneiden kesken arvottiin kirjat seuraaville:

Päivi Pukkinen, Viljakkala, Tiina Varis, Haapajärvi, Soili Välimäki, Hormisto Arja Pelto, Sälinkää ja Eira Marttinen. Lämmin kiitos kaikille kirjoittajille!

Olin syrjäseudun alakoululainen jo 1949–1950, eikä luettavaa ollut paljon tarjolla. Ahmin sen mitä saatavissa oli.

Toki aapinen oli ensin tärkein, mutta ei se riittänyt. Koulun nurkkakaapissa oli muutama kirja, joita sai lainata. Minähän lainasin. Aapisen väliin piilotin Jänis Vemmelsäären, Ollin oppivuodet ja Tottisalmen perillisen ja monia muita pikkukirjasia, sillä äitini mielipide oli, että vain läksyt. Olin tottelematon ja aina luin.

Isänmaan historia tuokiokuvina oli yksi rakkaimmista koulukirjoista. Se oli kolmannella luokalla – ei sillä luokalla vielä pitänyt historiaa opiskella, mutta me saimme, selittyy varmaan sillä, että pikkukoulun yhdistelmäluokilla neljäs luokka luki historiaa, ja meille se oli jollakin tavalla oheislukemista – onneksi.

Ja sitten oli vielä Hyvä Paimen, Gulin, Kuusisto-Koskenniemen uskontokirja ja sen eläväiset piirrokset.

Mahtoikohan siihen aikaan ollakaan mitään, mitä nykyisin lapsenomaisena pidetään, kun jo sekä aapinen että laskuoppi olivat ihan totisia oppikirjoja.

Muistan kuinka mukavia laskutehtävät oli. Hiljattain sain käsiini ekaluokan (siihen aikaan kauan sitten) matikan kirjan, ja muistin heti sen. Sisältö näytti niin tutulta.

Muistan myös miten aina nuuhkin uutta kirjaa sisäsivuilta, se tuoksui niin hyvältä. Teen näin vieläkin.

Pia Berglund, Kristiinankaupunki

Koulukirjoja on minunkin lukutaitoni ylläpitämiseksi tullut luetuksi yli seitsemänä vuosikymmenenä.

Parhaiten on mieleen jäänyt opettavaiset kertomukset jo aapisesta alkaen.

Juhani Ahon Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta lopetti minun innostukseni jänislankojen virittämiseen. Kerkesin saada yhden jänön, kunnes tarina sai tämän tytön saalistusinnon loppumaan.

Samoin luonnoneläinten syöminen, ruokailun merkeissä, loppui ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan.

Ei silloin ollut koulukirjoissa värillisiä kuvia. Mielikuvitus väritti tarinat.

Elsa Kattainen, Iisalmi

Ensimmäinen kirja jonka sain koulusta oli Aapinen. Vuosi oli 1954, kun suurin odotuksin avasin tuon sinikantisen aapisen. Intoa latisti hiukan se, että kirjan lehdet oli ryppyiset ja täynnä piirroksia ja kirjoituksia. Se kun oli ollut jo monen muunkin ekaluokkalaisetn käytössä ennen minua. Eväsmaidotkin oli kaatuneet kirjan sivuille.

Kun sitten opettaja kerran seurasi vieressä kuinka tavaaminen sujuu, hän huusi vihaisena: ”Miksi olet sotkenut kirjasi?” Kun arkana yritin selittää, etten ole sitä tehnyt, sanoi opettaja: ”No sitten olet antanut sisaresi tai veljesi sotkea”.

Olin ihmeissäni, kun minä olin vanhempieni ainoa lapsi. Tulin itkien koulusta kotiin ja kerroin mitä oli tapahtunut. Ei ollut puhelinta, ja luulen, etteivät vanhempani olisi opettajalle soittaneet, vaikka olisi ollutkin.

Sen sijaan äiti lähti seuraavana aamuna lypsyn jälkeen polkupyörällä etsimään kirjakaupoista vastaavaa kirjaa ja löysikin.

Mikä onni, uusi puhdas aapinen, mutta myös uusi painos. Pääosin samanlainen, mutta joillakin sivuilla ei teksti ollut aivan sama kuin luokkakavereiden kirjoissa. Tuli kysymys: ”Miksi sinulla on erilainen kirja?” Sitä en muista yli 60 vuoden jälkeen, vastasinko mitään, sillä olin arka ja ujo.

Ihmettelen nyt, eikö opettaja huomannut uutta puhdasta kirjaani eikä kysynyt, mihin vanha sotkettu oli joutunut. Lukemaan kuitenkin opin jo ennen joulua. Kirja on edelleen tallella, niin kuin muutkin koulukirjat ja vihkot.

Jokainen kerta kun tuota aapista katson, tulee muistoja pintaan, ja opettajan ankara ilme ja kova moittiva ääni. Onko maailma nyt parempi? Ainakin se on toisenlainen. Nykyisin ei ekaluokkalaisen tarvitse käyttää vanhaa kirjaa, eikä vanhemmat ole avaamatta suutaan, jos oppilasta kohdellaan epäasiallisesti.

Marjatta Perälä, Janakkala

Koulukirjat olivat minulle tärkeitä, varsinkin kielten kirjat. Olen myös säilyttänyt useita kirjoja. Saimme 70-luvulla aika paljon kirjoja ja työkirjoja. Surenkin nykykoululaisia, jotka eivät montaa omaa kirjaa saa.

Oman aapisen olen hukannut: se on Kirsi Kunnaksen tekemä neliskanttinen kirja vuodelta 1969, jolloin aloitin ekaluokan. Muistan sen hyvin. Sen voisin ostaakin, jos jostain löytäisin.

Säilytän myös omienkin lasteni koulukirjoja, jos vaikka hekin myöhemmin haluaisivat niitä katsella.

Päivi Pukkinen, Ylöjärvi

Ensiaapinen pysyy

muistoissa

Ensimmäiseksi näin silmissäni ihmeellisen sinikantisen kirjan. Sen kannessa oli kuva tytöstä ja pojasta. Tytöllä oli rusetti tukassa ja essun alta näkyivät sukkanauhoilla kiinnitetyt pitkät sukat. Poika oli puettu kangaspaitaan ja henkselihousuihin.

Ensimmäinen aapiseni, sain sen ikiomaksi. Muistan sen tunteen, kun sain laittaa sen uuteen koululaukkuuni. Kirjan nimi oli ”Luen ja kerron”.

AU-NE EI UI, sen muistan vieläkin, en näet koskaan oppinut itse uimaan.

S-sivun muistan myös, siinä kerrottiin sienistä. Sivu ei jostain syystä kiinnostanut lainkaan, joten istuin koulun jälkeen laiskanläksyllä kohtalotoverini kanssa. Nolotti.

Toinen vähemmän rakas kirja oli Ojalan laskuoppi. Luvut ovat aina olleet minulle vaikeita oppia. Alku meni kohtalaisesti, mutta sitten alkoi painajainen: Kertotaulut tahtoivat mennä päin mäntyä. Seiskan kertotaulua opeteltiin taas laiskanläksyllä, ja seuraakin oli. Mieli maassa raahustin kotiin hämärissä, kolmen kilometrin kävelyn aikana ehti miettiä lukujakin.

Yhden asian opin: Ei voi ottaa enempää kuin on, muuten pitää lainata. Tämän olisin halunnut pysyvän opetusohjelmassa tyttärillenikin, jotka tuskittelivat joukko-opin kanssa.

Raimarja

Terävä

kirves opetti

1950-luvun oppikouluissa kaiken opetuksen tavoitteena oli kodin, koulun ja isänmaan kunnioitus. Monessa perheessä olimme ensimmäinen koulutukseen päässyt sukupolvi. Ymmärsimme tämän ainutlaatuisen mahdollisuuden merkityksen.

Varsinainen opetus perustui oppikirjoihin, joiden sisältöjä opettajat seurasivat tarkasti.

Kieliopin oppikirjana meillä oli Setälä–Niemisen Suomen kielen oppikirja.

Kielioppitunneista minulle on jäänyt päällimmäisenä mieleen terävä kirves. Sen esimerkin avulla opettaja harjoitutti meillä sijamuotojen taivutusta: terävä kirves, terävän kirveen, terävänä kirveenä, terävää kirvestä, teräväksi kirveeksi… Käytimme mallina toki muitakin sanaliittoja, mutta terävä kirves pääsi esille niin usein, että se jäi pysyvästi muistiini.

Efraim Elon Laskuoppia käytettiin pitkään oppikoulujen matematiikan oppikirjana ja siitä otettiin vuosien mittaan kymmeniä uusia ja uudistettuja painoksia. Vielä nykyäänkin käytetään ilmaisua ”Ainakin Elon laskuopin mukaan”, kun halutaan vakuuttaa jonkin laskutoimituksen paikkansapitävyyttä.

Juhani Pihkala, Kokkola

Rakkain kirjani

Vuosi 1958. Olin jo koko kesän harjoitellut aikuisten pyörällä ajoa, että pääsin sitten aloittamaan ensimmäisen luokan muutaman kilometrin päässä olevassa koulussa.

Paljon minulla ei ollut tietoa, mitä kaikkea tuo koulun alku tuo tullessaan. Äiti tiesi sen verran, että varmasti saat lukukirjan. Se tuntui aivan ihmeelliseltä, eihän minulla ollut milloinkaan ollut omaa kirjaa. Odotin kovasti sen kirjan näkemistä.

Syyskuun alkuun mennessä opin ajamaan pyörällä ja kun ensimmäinen koulupäivä lähestyi, isä rakensi laudasta naisten pyörään rungon väliin istuimen, jotta pystyin ajamaan koulumatkan istuen.

Tunnin alkaessa odotin jännittyneenä, milloin saataisiin Aapiskukko-kirjat. Pettymys oli valtaisa, kun saimmekin ekana päivänä vain kynät ja pyyhekumit.

Kun vihdoin näin sen kirjavan ja suuripyrstöisen kukon kuvan kannessa aavistin, että tämä olisi rakkain kirjani pitkään aikaan. Se kukko oli niin mahtavan näköinen ja kaikki kirjan kuvat olivat niin kauniita. Aapiskukon kuva on säilynyt silmissäni kautta vuosikymmenten, vaikka itse kirja on jo hävinnyt elämän pyörteissä.

Jos vielä näkisin kyseisen aapisen kirppiksellä tai kierrätyksessä, varmaankin ostaisin sen itselleni. Ihan vain Aapiskukkoa kunnioittaakseni.

Soili Vähämäki, Nakkila

Rumat, vaikeat kirjat

Aloitin koulunkäyntini -49 syyslukukaudella. Koulu oli ruotsinkielinen niin kuin koko kotipaikkakuntani. Ei kielet olleet ongelmana, suomea ja ruotsia puhuttiin kotona.

Koulukirjat olivat rumia, ruskehtavia ja harmaita, ei edes nättiä kansikuvaa. Eikä sisälläkään ollut kuvia, vaan täynnä mustia kirjaimia ja numeroita. Laskennon kirja oli rumempi kuin muut. Harmaa kansi ja keskellä luki Räknebok. Sisältö sekoitti silmät: mustia numeroita ja kirjaimia.

Osasin jo lukea ja tunsin kaikki numerot ja kyllä minä laskea osasin. Kaikki meidän eläimet: lampaita 5, kaneja 40, minkkejä 40, kanoja 10 ja kissoja 16, ja 1 kukko.

Mutta laskukirjasta en ymmärtänyt mitään, miten nyt pitäisi laskea. Piirtelin kirjan reunoihin nollille naamat ja raajat muille ja kahdeksikoille tuplanaamat. Opettaja ei iloinnut, enkä minä. Vihasin sitä rumaa kirjaa. Todistuksiin tuli laskennosta 4 ja 5.

Sitten tuli muutto uuteen kotiin, uusi paikkakunta, uusi koulu. Kolmas luokka. En ottanut vanhoja koulukirjojani mukaan, poltin ne saunan uunissa.

Olisi pitänyt ottaa vanhat kirjat, sanoivat uudessa koulussa. En sanonut, että ne ovat jo tuhkana. Tämän jälkeen vaihdoin koulua kuusi kertaa. Ja aina olimme ruotsinkielisellä alueella, paitsi kaksi viimeistä luokkaa ja oppikoulu suomen kielellä.

Joka koulunvaihdon jälkeen poltin kirjat. Ne olivat edelleen rumia ja harmaita. Inhosin niitä.

Paras koulu oli Kauhalammen kansakoulu Mäntsälässä, jonne tulin ”hurrina” 1956 marraskuussa. Kun sitten sain päästötodistuksen Painalan kansakoulusta, olin iloinen ja tyytyväinen: laskento 5 ja kaikki muut aineet 8, 9 ja 10.

Poltin sitten kaikki kouluun liittyvät kirjat navetan pesuhuoneen uunissa. Vesi lämpeni nopeasti.

Koko koulunkäyntini oli aivan ”perseestä”, jos niin rumasti voi sanoa. Muuten rakastan kirjallisuutta ja taidetta.

Elina Andersson, Karjaa