Kärsivällisyyttä

Hölkkään eukalyptuspuiden ja graffitein koristellun muurin välistä. Neljänsadan metrin lenkillä pääsee vajaa puolet matkasta nauttimaan tästä kohdasta, lempikohdastani. Lenkin ehtii puolen tunnin hölkän aikana kiertää monta kertaa. Lämpömittari näyttää yhä reilusti yli kolmeakymmentä.

Täällä löydän rauhan. Ravaan kierrosta ympäri ja nautin eukalyptuksista ja graffiteista aina kun niiden kohdalle osun.

Kahdeksan vuotta sitten Suomen metsissä hengitellessäni en ehkä olisi arvannut, miten kymmenen eukalyptuspuuta voi tuoda rauhoittavan luonto­kokemuksen, jonka tuoman energian turvin jaksaa taas työtä ja arkea. Olisin varmasti ajatellut sen olevan miltei mahdotonta. Eihän kymmenen puuta metsää tee!

Ihminen kuitenkin sopeutuu. En nyt kehota ketään sopeutumaan epäkohtiin hampaat irvessä vaan ehkä päinvastoin: muutos on usein hyväksi, vaikka tie ei olisi helppo. Mutta toisinaan voi löytää levon myös siitä, että luottaa itseensä ja siihen, että sopeutuu. Luottamuksen lisäksi tarvitaan kärsivällisyyttä.

Ihminen pärjää ja löytää keinon selviytyä uskomattoman vaikeissakin olosuhteissa. Mietin niitä tarinoita, kun pitkästä vankeusjaksosta selvinneet kertovat pärjänneensä vaikkapa sen voimalla, että näkivät palan taivasta ikkunan raosta pari tuntia päivässä. Selviäisinkö itse? Jaksaisinko uskoa, luottaa, odottaa kärsivällisesti? Saisinko iloa ja voimaa pienestä palasta sinistä taivasta?

Vaarini antoi minulle yhden kasvatusohjeen lapsiani ajatellen: opeta heidät kärsivällisiksi. Siinä on nykymaailmassa haastetta. Luin juuri, että jopa kirjan lukeminen katsotaan nykynuorille kärsivällisyys­harjoitukseksi, loppuratkaisua varten kun joutuu lukemaan koko kirjan.

Olenko sitten itse saavuttanut jotakin sillä, että kymmenen puuta riittää? Olenko tämän luonto­kokemukseen liittyvän kärsivällisyyspolun maalissa? Ainakin olen tajunnut sopeutuvani. Kaikkea (jos mitään) ympärillä ei tarvitse muuttaa, vaan voi vastaan­ottaa annetut asiat ja tehdä niistä hyvän.

Olla kiitollinen, jos saakin enemmän.