Lukijalta: Vihreä siirtymä ei voi perustua siihen, että kuluttajat maksavat investoinnit ja yhä suurempi osa hyödyistä valuu Suomen rajojen ulkopuolelle
On perusteltua kysyä, kenelle syntyvä taloudellinen hyöty lopulta kuuluu, kirjoittaa Milla Moroney. ”Jos Suomi rakentaa tulevien vuosikymmenten sähköjärjestelmää, sen hyötyjen pitäisi jäädä mahdollisimman laajasti Suomeen.”
Vihreä siirtymä tarkoittaa monia muutoksia maaseudulla. Kuvituskuva. Kuva: Timo HeikkalaSuomi sähköistyy ennennäkemättömällä vauhdilla. Maaseudulle rakennetaan tuulivoimaa, aurinkovoimapuistoja ja uusia sähkölinjoja. Kehitystä perustellaan vihreällä siirtymällä, energiaomavaraisuudella ja investoinneilla, joita Suomi tarvitsee.
Liian vähälle huomiolle jää yksi olennainen kysymys: kuka investoinneista lopulta hyötyy.
Maaseutu kantaa vihreän siirtymän suurimman taakan. Voimalat, sähköasemat ja siirtolinjat sijoitetaan pääosin maaseudulle. Maanomistajat tekevät ratkaisuja omalla maallaan, maisema muuttuu pysyvästi ja paikalliset yhteisöt sopeutuvat muutokseen. Siksi on perusteltua kysyä, kenelle syntyvä taloudellinen hyöty lopulta kuuluu.
Suomen huoltovarmuus ei tarkoita vain riittävää sähköntuotantoa. Se tarkoittaa myös sitä, että kriittisen energiainfrastruktuurin omistus ja päätösvalta ovat mahdollisimman vakaalla pohjalla. Omistus on vallankäyttöä.
Kehityksen suunta näkyy konkreettisesti Carunassa. Espanjalainen energiayhtiö Iberdrola on sopinut ostavansa 80 prosentin osuuden Suomen suurimmasta sähkönjakeluyhtiöstä. Kauppa odottaa vielä viranomaisten hyväksyntää, mutta viesti on selvä: yhä suurempi osa suomalaisesta energiainfrastruktuurista siirtyy kansainvälisten toimijoiden omistukseen.
Jos Suomi rakentaa tulevien vuosikymmenten sähköjärjestelmää, sen hyötyjen pitäisi jäädä mahdollisimman laajasti Suomeen.
Monien eurooppalaisten energiayhtiöiden omistajina on myös Persianlahden valtioiden sijoitusrahastoja. Qatarin, Abu Dhabin, Saudi-Arabian ja Kuwaitin rahastot ovat sijoittaneet energiayhtiöihin, sähköverkkoihin ja muuhun strategiseen infrastruktuuriin eri puolilla Eurooppaa. Kehitys ei ole laitonta, eikä poikkeuksellista, mutta se herättää aiheellisen kysymyksen. Kuinka paljon Suomen kannalta kriittisen infrastruktuurin omistuksen haluamme olevan ulkomaisissa käsissä?
Sähköverkkojen investoinnit rahoitetaan pitkälti kotitalouksilta ja yrityksiltä perittävillä siirtomaksuilla. Suomalaiset rakentavat järjestelmää omilla maksuillaan, mutta tuotot voivat päätyä yhä enemmän ulkomaisille omistajille. Tätä asetelmaa ei voi sivuuttaa.
En vastusta uusiutuvaa energiaa. Tarvitsemme sitä enemmän kuin koskaan. Mutta vihreä siirtymä ei voi perustua malliin, jossa suomalainen maaseutu kantaa muutoksen vaikutukset, suomalaiset kuluttajat maksavat investoinnit ja yhä suurempi osa taloudellisista hyödyistä valuu Suomen rajojen ulkopuolelle.
Energiapolitiikassa on puhuttava ilmaston lisäksi myös omistuksesta. Jos Suomi rakentaa tulevien vuosikymmenten sähköjärjestelmää, sen hyötyjen pitäisi jäädä mahdollisimman laajasti Suomeen. Se on huoltovarmuutta, kansallista etua ja oikeudenmukaisuutta.
Vihreän siirtymän onnistumista ei ratkaise pelkästään se, kuinka paljon rakennamme uutta energiantuotantoa. Ratkaisevaa on myös se, kenelle sen omistus, tuotot ja päätösvalta lopulta kuuluvat.
Milla Moroney
Pöytyä
Artikkelin aiheetOta kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
