Jäätynyttä maitoa ja sammakonkutuvelliä

Piirrokset: Stiina Hovi 

Aloitin kansakoulun vuonna 1937. Oli oma keittola ja hyvät keittäjät. Ruoka oli yksinkertaista ja maukasta – kypsää, sanoisin.

Maanantai, keskiviikko ja perjantai olivat puuropäiviä. Tiistaina hernekeitto, torstaina perunakeitto. Voileivät ja maitopullo olivat kotoa, eihän silloin maitoa myyty kaupoissa kuin liikekeskuksissa.

Muista pitäneeni ohrajauhopuurosta ja miksikäs ei ruispuurokin oli hyvää, kun se oli kypsäksi keitettyä. Pidän siitä vieläkin, kun sen itse teen.

Koulumatkat kuljettiin kävellen, talvella suksilla pitempimatkaiset, 6–7 kilometriä. Vahva ruoka oli tärkeä ja tarpeellinen.

Terttu Lukkarila, Ikaalinen

Miltä kouluruoka maistui?

Kamalalta!

Menin ensimmäiselle luokalle vuonna 1948. Samana vuonna tuli kouluruokailun järjestäminen pakolliseksi kaikissa kouluissa.

Senaikaisilla välineillä ja taidoillaan keittäjätär sai aikaan ihan kamalia keitoksia! Muistan istuneeni joskus ruokatuntia seuraavan tunnin edessäni annos, joka ei suostunut menemään kurkustani alas. Sitten tunnin päästä vein sörsselikupin keittäjälle eteiseen.

Jäähtynyt, paksu kaurapuuro oli totinen paikka. Annosta ei oltu mitoitettu oppilaan kokoon ja nälkään sopivaksi. Ruuat oli laitettu valmiiksi kuppeihin odottamaan, milloin opettaja sattuisi edellisen tunnin lopettamaan. Opettaja jatkoi tuntia sen verran, että asiat tulivat valmiiksi eikä kellon mukaan, ja ruoka jäähtyi.

Makaroonivelli maistui ihan pohjaan palaneelta. Porkkanavelli oli myös ruokalistalla, yhtä kauheaa sekin.

Syksyisin oppilaat keräsivät yhdessä sieniä. Keittäjä suolasi ne ja teki niistä talven mittaan kastiketta perunoiden kanssa.

Tänä päivänäkään minulle ei maistu sienet. Jos opettaja sattui lähtemään ruokailtuaan omalle puolelleen, heiteltiin sienten palasia ikkunasta ulos pensaikkoon. Muutkin kuin minä!

Mustarousku oli yksi kerättävistä sienistä, ja sitä oli yleensä runsaasti. Nykyään sitä ei suositella ruokasieneksi.

Muista myös kauhean, käristetystä ja poltetusta sianlihasta rautapadassa keitetyn keiton, jossa rasvainen, poltettu läski oli päällimmäisenä.

Senaikainen keittoastia oli pyöreäpohjainen rautapata, joka upotettiin hellaan ottamalla hellasta renkaita tarvittava määrä pois. Jos tällaisessa astiassa yrittää tehdä maitopohjaista ruokaa, kyllä se varmasti palaa pohjaan. Ei sellaista taikuria olekaan, joka saisi sen onnistumaan.

Marjapuuro oli ehkä ainoa ruoka, jonka saattoi halulla syödä. Koululaisten piti syksyisin viedä puolukoita jokunen litra koululle. Muistan erään pojan laittaneen sangon pohjalle sammalta ja päälle puolukat.

Hyviä muistoja minulle ei ole jäänyt. Jospa joku toinen muistaisi niitä.

Muistan kiitollisuudella äitiäni, joka laittoi kotona suurelle perheelleen näistä samoista aineksista maukasta ruokaa kaiken muun työn ohella.

Hilma-Alina

Aloitin koulun vuonna 1949. Sotien jälkeen oli puutetta kaikesta! Koulunkäynti oli mieluisaa ja kouluruoka oli hyvää, vaikka se oli vuoroin keittoa, puuroa, velliä. Ainakin se tehtiin puhtaista raaka-aineista ja vatsat tuli täyteen.

Siihen aikaan kouluissa oli keittäjä. Muistan hyvin, kun aina hyväntuulinen Niirasen täti kuori perunoita seuraavan päivän keittoon. Pata oli iso, missä ruoka valmistettiin puilla lämmitettävällä hellalla.

Jatkokoulussa jokainen oli vuorollaan järjestäjä ja haki ruuat erillisestä koulun keittiöstä ämpäreillä. Talvella ne kuljetettiin vesikelkassa ja jaettiin luokkiin.

Kaikki yhdeksän sisarustamme kävivät samaa koulua kukin vuorollaan. Kukaan ei marissut ruuasta. Kaikki kelpasi.

Jokainen meistä on oppinut kunnioittamaan ruokaa. Kenellekään ei jäänyt mitään inhokkia. Istuttiin hiljaa ja syötiin ryhti suorana. Vieläkin muistuu mieleen: ”Oikaise selkäsi!”

Inkeri Jaakkola, Lappeenranta

Kaamein kouluruokamuistoni: Olen kansakoulun ekaluokalla. Jo kouluun tullessani haju tulvii vastaan: tämä on SE päivä! Maha lyö tyhjää, ruokatunti pelottaa.

Sitten: lautasella killuu lihapaloja, jotka on tarkoitus syödä. Tiedän, en pysty tähän. En saa paloja pureskeltua hienoksi, suu täynnä joitain jänteitä jauhan ja jauhan. Viivyttelen mahdollisimman pitkään, yritän, yritän. Mutta ei, ankara naisopettaja vartioi paikallaan, pistävä katse seuraa minua.

Sitten keksin: kun opettajan katse välttää, tiputan lihapalat yksi kerrallaan pulpetin alle, siten pääsisin pälkähästä. Opettaja tarkastaa lautasen, sen on oltava tyhjä. Vapautuneena juoksen välitunnille.

Mutta seuraavana päivänä opettaja kutsuu puhutteluun karttahuoneeseen. Mitä ihmettä? Hänellä on piiska kädessään, saanko selkääni?!

En tiedä, kuinka kauan olen siellä. Opettaja huutaa vihaisena. Keittäjä on siivotessaan löytänyt lihapalat, ja siksi minua on rangaistava.

Minua pelottaa, mutta nostan päätäni. Ei opettaja uskalla piiskata, sen kuin uhkaa. Minä viaton lapsi joudun uhriksi. Minkä mahdoin, että lihat olivat niin sitkeitä?

Se kouluruoka jäi mieleen, ja nykyään katson tarkasti, minkälaista lihaa suuhuni pistän.

Lihaviha

Kouluruokailu aloitettiin sotien jälkeen maaseutukunnissa niukoilla määrärahoilla ja puutteellisin välinen. Tarkoitus oli hyvä: Annetaan koululapsille ilmainen, lämmin ateria. Astioina olivat emalikipot, eväsleivät ja maidon lapset toivat repuissaan. Maitopullot jäätyivät pakkaspäivinä pitkillä koulumatkoilla, ja niitä sulateltiin luokkien kakluuniuunien lämmössä.

Me lihapottiin ja piirakoihin tottuneet karjalaislapset saimme tuntumaa länsisuomalaiseen ruokakulttuuriin kouluruokailussa. Isonkyrön Ikolan koulun tarjoamalla viikkolistalla vaihteli kolme ruokalajia: ruispuuro, perunat ja ruskea kastike sekä kaurapuuro.

Kotoa saimme tiukat ohjeet, että jokaista ruokaa on syötävä ja siitä pitää aina kauniisti kiittää. Kolmen kilometrin koulumatka antoi nälän tunteen ja annoksemme söimme, mutta vieläkään en pysty ruispuuroa syömään lähes seitsemänkymmenen vuoden takaisen ruokamuiston kyllästämänä.

Koulun keittäjän pyöräyttämä ruispuuro oli harmaata, löysää jauhoseosta, johon pojat vatkasivat joukkoon maitoa saaden aikaan kuravellin näköistä luirua, minkä hotkivat hyvällä ruokahalulla. Ruskea kastike oli kokkareista ja mustaksi palanutta, perunat vetistä Ruusunlehti-lajiketta.

Kaurapuuro tehtiin kauroista litistetyistä ryyneistä, joukossa oli runsaasti kuoria. Pojat osasivat lusikalla taidokkaasti ponnauttaa näitä kauran akanoita kattoon ja kilpailivat, kuka opettajan huomaamatta saa useamman ylös lingottua.

Näillä vaatimattomilla kouluaterioilla tulimme ruokituiksi. Vanhempamme olivat kiitollisia, kun elintarvikepulan aikana yksi lasten ateria saatiin kunnan puolesta hoidetuksi.

Raija Collander, Siikainen

Vuonna 1950 syyskuussa menin kouluun noin seitsemän kilometrin matkan, josta kaksi kilometriä kävelyä ja sitten bussilla perille. Päivät olivat pienelle tytölle melko raskaita, ja aamulla kotona vain jotain vähän hörpättiin.

Kaikki ruoka oli tervetullutta. Kotoa eväänä lehmän maitoa ja ruisleipäpalat. Koulussa pääasiassa velliruokia.

Opettaja jakoi emaliämpäristä luokan edessä kauhalla kädessä olevaan siniharmaaseen ”kissankuppiin” jonossa jokaiselle. Menimme syömään vinolle pulpetinkannelle paikallemme. Ensin niiata niksauttaen.

Kotoa oli tuotava kannelle ruokaliina, ettei pulpetti sottaantuisi. Oma opettaja osasi jakaa oikean määrän.

Vaan lihava sijainen laittoi lähes reunoja myöten sitä löysää mannapuuroa ja rusinasoppaa päälle. Koska muutenkaan en ollut tottunut syömään makeaa, niin vielä puuron päälle. Sen hajukin oli kuvottavaa. Kuppi oli syötävä tyhjäksi.

Toinen ällön hajuinen oli porkkanavelli. Porkkananpalat keitetty maitoon. Ja kolmas liukas ”sammakonkutuvelli” oli tehty jostain perunajauhoryyneistä. Helmiksi sanoivat. Eväät neutralisoivat ruuan, ja nälkä oli kova.

Myöhemmin uuteen lähikouluun päästessä herkkua olivat kuoritut kokoperunat ja makkarakastike ja monet keitot.

Koululla oli oma keittäjä, keittola ja ruokala. Keittäjä laittoi lähes sopivasti jokaiselle ja oli posliinilautaset. Aamulla käytävällä leijuivat jo ruuanlaiton tuoksut. Keljuin oli kaurapuuro tai velli. En vuosikymmeniin sitäkään syönyt.

Aamulla kouluun mennessä oli jo kova nälkä ja iltapäivisin samoin. Oli tarpeellista saada hyvää ja yksinkertaista ruokaa. Olivathan sotavuodet ja siirtolaisasuttamisen aika lähellä.

Ei voi mitään ruokaa muistella oikein pahalla paitsi mannapuuron päälle laitettua rusinasoppaa.

Ritva Salonen, Mäntsälä

Aloitin kansakoulun 50-luvun alkupuolella. Aamulla ennen navettaan menoa äiti leikkasi leivät, kaksi palasta yli leivän jokaiselle. Me siskot voideltiin myös veljien leivät. En muista, oliko mitä välystä, ainakin aitoa meijerivoita. Eväitä täytyi olla reilusti, että kotiintulomatkalla saimme syödä tähteet ja vaihtaa leipiä naapurin tyttöjen kanssa.

Ruokana oli vellejä, keittoa, puuroa, perunalaatikkoa ilman jauhelihaa läskit päällä. Mannapuuroa marjakeiton kanssa ja ruispuolukkapuuroa maidon kera. Kaali- ja hernekeittoa. Se oli paha, kun läskit kellu keiton päällä.

Ei silloin tunnettu salaatteja, leikkeleitä, välipaloja, eikä niitä kukaan osannut edes vaatia. Ei ollut maitoa mukiin pantavaksi, hanasta juotiin vettä ruokailun jälkeen.

Ruokalistoja ei ollut seinällä; keittäjä laati listan oman mielensä mukaan. Lusikalla syötiin kaikki ruuat.

Yläluokan kaksi tyttöä oli keittäjän apuna, kun ruuat vietiin sangolla luokkiin. Edellisvälitunnilla oli viety lautaset. Keittäjä antoi tarkat ohjeet, paljonko ruokaa jaettiin oppilasta kohden. Lisää sai, jos jäi. Sikojen astiaan ei pahemmin jäänyt.

Seisoen luettiin ruokarukous. Kaikki söivät ihan hiljaa ja olivat tyytyväisiä, kun vatsa oli täynnä hyvää ruokaa välitunnille lähtiessä. Jokainen lopetti yhtä aikaa ruokailun ja kiitettiin ruuasta. Evään tähteet laitettiin reppuun ja syötiin välipalaksi kotimatkalla.

Marja-Leena Vuorinen, Juva

Pienessä kyläkoulussa 50-luvulla ei nirsoiltu ruuasta. Kaikki syötiin, mitä oli tarjolla. Paitsi kerran.

Opettajan rouvalla, joka toimi myös keittäjänä, oli ohrajauhopuuro palanut jostain syystä pohjaan. Kyllähän se lautasellinen irvistellen syötiin, mutta santsiannosta ei ottanut kuin opettaja, joka ei uskaltanut olla santsaamatta.

Velipojan mielestä opettajanrouvan lanttukuutioiden veroisia hän ei ole sen jälkeen saanut. Kai se oli ajankuva, että kaikki ruoka maistui, kun ei ollut ylitarjontaa, kuten nykyään.

Leena Niemeläinen, Äitsaari

Kouluruoka maistui erilaiselta kuin nyt. 50-luvulla oli omat eväät, kotoleipää ja voita vain välissä, maitopullo joskus vähän jäässä iltapäivällä ja voipallosia mukana, kun tuli usein juostua reppu selässä.

Koululla päivällä keittäjä/talonmies oli keittänyt peruskeiton, joka jaettiin lautaselle. Makaroonivelli ja makkarakeitto on jäänyt mieluisaksi. Mutta kalanmaksaöljylisäys mannapuuroon viikottain oli tosi masentavaa. Limppivelli oli hyvää (maitoon)!

Päivän paras tapahtuma.

Asta Halkosaari, Ilmajoki

Kävin Pohjois-Suomessa niin sanottua supistettua kansakoulua. Aloitin koulutien kuusivuotiaana vuonna 1952. Kouluni oli maalaistalon pirtissä, opettajia oli yksi.

Ruokaa saatiin: makaroonivelli, ohrajauhopuuro, puolukkavispipuuro, hernekeitto, perunat ja läskisoosi, joskus lihakeitto. Leipä ja maito piti itse viedä ja syksyllä 5 litraa puolukoita ja 3 litraa mustikoita per oppilas.

Ruoka maistui aina, joka tippa syötiin. Kukaan ei moittinut.

Koulumatkani oli 6,5 kilometriä, jonka kuljin jalan ja talvella suksilla. Tiet aurattiin, kun ehdittiin. Koulunkäynti oli kivaa, poissaoloja ei ollut.

Elvi Laine, Forssa

Olisipa kouluaikaiset ruokalistat tallessa: puuroja ja vellejä. Haarukalla syötävää ruokaa ei ollut lainkaan meidän kansakoulussa, joka oli Jämsän Juokslahdella 50-luvulla valmistunut uusi kivikoulu.

Keittäjä Anna Mäkinen oli naimaton, joka antoi kaikkensa lasten hyvinvoinnille. Taisi itse kustantaa jotain ylimääräistä lasten hyväksi.

Minulle herkkuruoka oli ruismarjapuuro. Sitä olen keittänyt aikuisena monet kerrat puolukkahillosta. Omat lapset ja lastenlapset siitä pitävät. Kerran poikamme Mikko pikkuisena sanoi, että tee tätä puuroo, mutta ota noi ruismarjat pois. Nyt keitän sen ilman ruismarjoja.

Raija Salkolahti, Talviainen

Aloitin kansakoulun vuonna 1957 Ulvilan Harjunpäässä.

Torstai oli hernekeittopäivä. Keitto oli hyvää ja loppui miltei kesken. Liha- ja makkarasoppakin olivat ihan kelvollisia.

Joka toinen päivä perunasopan kanssa vuoroin oli joko kaurapuuroa, ohraryynivelliä tai monen inhoamaa ”haaveruvelliä”, josta itse pidin. Se koostui kaurahiutaleista (tai joskus harvoin riisiryyneistä), marjoista, rusinoista ja luumuista. Mannapuuroa oli lauantaisin.

Minulle ohraryynivelli oli aika vastenmielistä, kun siinä oli aina maidosta muodostunutta kuorta, joka näytti velliämpärin pinnalla ihan tiskirätiltä. Vieläkään en ohraryynivelliä syö, vaikka muuten olen kaikkiruokainen.

Nälkäinen syö vaikka jänistä

Kävin kansakoulua 50-luvulla. Paras ruoka oli makaroonivelli. Se keitettiin samassa padassa, missä viikonloppuna opettajat pesivät pyykkinsä. Joskus maistui pyykinpesuaine.

Muistan oikein inhokin, kuoriperunat ja kastike päälle. Tänä päivänä suurin herkkuni on kuoriperunat ja kastike päälle. Aika tekee tehtävänsä.

Jyrki Salkolahti, Talviainen

Kansakoulussa 1960-luvun alussa iäkäs keittäjämme teki niin hyvää makaronivelliä, että muistan sen maun vielä nytkin.

Sirpa Kontiainen, Kantti

Omat kouluruokamuistoni ovat 50-luvun loppupuolelta 60-luvun puoliväliin.

Joskus kun menimme aamulla kouluun, niin ruoka tuoksui jo eteisessä nenään ja se oli kaalikeitto. Ei niin haluttu ruoka silloin.

Makaronivelli ja kauravelli limoittuivat seisoessaan kattilassa, eivätkä nekään olleet niin haluttuja. Kun oli nälkä, niin pakko oli syödä.

Perunamaito kuului asiaan ja sianlihakastike ja perunat. Lauantaisin oli puolukkapuuro. Se oli hyvää.

Alkuun piti olla leipäpalat ja maito mukana. Sitten koulun puolesta tuli ensin maito, sitten näkkileipä, ja jos se maistui kuminalle, niin syöntihalut meni. Joskus oli suolakurkku pitkittäin leikattu ja siitä yksi osa yhdelle oppilaalle.

Kerran oli terveyssisaren ja lääkärin tarkastus oppilaille. Lääkäri halusi nähdä ruokalistan. Keittolanhoitaja toi jonkinlaisen paperin ja lääkäri sitä katsottuaan sanoi, että pitää olla ravitsevampaa ruokaa. Se ei ollut ollenkaan tyytyväinen ruokalistaan, melkein pauhasi.

Nyt kun katson koulun ruokalistan sanomalehdessä, on se kyllä kuin eri maailmasta. Tosi ravitsevaa ja maukkaan tuntuista. Koululaisten ei pitäisi ainakaan valittaa.

Tyyne Karppinen, Puukari

Alakoulussa 70-luvun loppupuolella oli kouluruokana veripalttua ja tappaiskeittoa. Nämä ruuat jäivät mieleeni, eivät oikein maistuneet.

Välipalaa sai koulussa vielä tuolloin. Se olikin kiva juttu. Välipalana saattoi olla tuoretta ruisleipää ja lasillinen maitoa tai jokin hedelmä.

Yläkoulusta 80-luvulla jäi mieleeni kouluruokailussa vain se hälinä ja kiusatuksi tulemisen pelko. Ruoka taisi olla parempaa kuin nykyisin. Mutta eipä yläkoulun ruokailusta jäänyt mukavia muistoja itselleni.

Teija Anttila, Sastamala

Olen alkanut koulunkäynnin kansakoululla, mennyt yhteiskouluun ja päässyt pois peruskoulusta. Muutos tuli sinä aikana.

Kansakoulussa meillä oli oma keittäjä ja ruoka oli suorastaan taivaallisen makuista. Oman keittäjän valmistamaa alusta lähtien, ei mitään valmiseineksiä lämmittäen niin kuin nykyään.

Suuri shokki oli mennä yhteiskouluun, jossa ruoka tuli keskuskeittolasta ja oli mitä oli. Peruna oli hankittu halvalla rehuperunana, mustia koloja täynnä. Kun kansakoulun keittäjä oli tehnyt ihanaa veripalttua, niin keskuskeittola oli saanut sen muuttumaan kuivaksi kengänpohjaksi.

Juuri kukaan ei syönyt ruokalassa (ruoka siellä oli silloin maksullista), vaan melkein kaikilla oli omat eväät, joita sitten järsittiin. Ruokailu muuttui ilmaiseksi peruskoulun myötä – ruuan laatu ei juurikaan muuttunut.

Lähiruoka on parasta

Kouluruuasta ovat jääneet mieleen inhokit, kuten harmaa, löysä maksalaatikko ja veriletut, joiden kummankin kanssa tarjottiin kaalinpaloilla rikastettua omenasosetta. Vieläkin puistattaa!

Ystäväni-kirjan Eniten inhoan –kysymykseen vastasin: ”Ilpoa, Petriä ja verilettuja”.

Oli meillä herkkujakin, kuten lihamakaronilaatikko, lasten ikuinen suosikki, tai Oslo-aamiainen: tuore, pitkulainen sämpylä, maksamakkara ja kaakao.

1970-luvun kouluruualla kasvanut

Paras kouluruoka oli hernerokka ja ei niin paras munuaismuhennos (kusifiltteriä) ja kanaviillokki (vanhoista kanoista).

Markku Lähteinen, Petäjävesi

Nuori fysioterapeuttini kertoi Varkaudessa ala-asteella pitäneensä hernekeitosta, mutta ei kesäkeitosta. Laskiaispullat olivat suosikki.

Kerran tomusokerinpölly pullan päällä sai hänet yskäisemään voimakkaasti ja pöly lennähti edessä istuvan pojan tummalle puserolle. Voi miten hankalaa oli pienen tytön kertoa pojalle, kuinka hassusti oli käynyt.

Fysioterapia sujui nopeasti Kantrin ruokaidean parissa. Naurettiinkin.

Maritta Silvennoinen, Kintaus

Kävin kouluni 80- ja 90-luvuilla. Olin varmaan luokkani poikkeus, sillä pidin melkein kaikesta kouluruuasta! En ainakaan ääneen valittanut kuten osa luokkatovereista. Kotona oli opetettu, että ruokaa ei saa haaskata ja lautanen syödään tyhjäksi. Tätä noudatin koulussakin.

Jos pitää joku ”ei niin mukava” ruokamuisto keksiä, niin ehkäpä se oli sitten ylikypsäksi ja vetiseksi keitetty makaroni, jonka kanssa tarjottiin kastiketta, jossa jauhelihanokare etsi toistaan laihan vesisoosin seassa.

Ala-asteelta muistan meidän syöneen luokassa, ja valkosipulia rakastanut opettajamme säilytti isoa valkosipulilettiä luokan kaapissa. Sieltä hän joka päivä haki kynnen ja puristi sen ruokansa sekaan. Myös puuron. Oli siinä oppilailla kummastelemista!

Kouluruoka on ainutlaatuinen osa Suomen koulujärjestelmää ja sitä pitäisi vanhempien opastaa lapsensakin arvostamaan.

Tytteli