Tunteet nousevat MTK-historian rivien välistä

Voiko pölyttyneiden pöytäkirjojen teksti koskettaa? Kyllä voi. Tuottajajärjestön 100-vuotisessa historiassa on paljon puhuttelevia kohtia innostuksesta ja yhteishengestä, mutta myös Suomen historian vaikeilta vuosilta.

Eniten ihon alle menevät kohdat, joihin on jotain yhtymäkohtaa oman alueen tai suvun historiassa. Sota saa lisää tarttumapintaa eläinten kautta: kun hevosia pakko-otettiin armeijan käyttöön ja lehmiä lähetettiin elävinä teurastettavaksi armeijalle vasta Viipurissa.

Ajattelen sitä, mikä ilo oli Perttulan talon väellä, kun molemmat hevoset palasivat rintamalta. Toinen hevonen itki paikat tunnistettuaan.

Tuottajajärjestön syntymiseen tarvittiin tulisieluisia ihmisiä, jotka näkivät yhdistetyn voiman tärkeyden. Täällä Lounais-Suomessa kevään ja kesän 1917 aikana syntyi elintarvikepulan seurauksena maatalous­lakkoja, jolloin työväki esti myös viljelijöitä pääsemästä pelloille ja viemästä maitoa meijeriin.

Yhteenottojakin oli, sillä järjestysvalta ei ollut kenenkään käsissä santarmilaitoksen lakattua Suomessa Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen myötä. Järjestyksen ylläpitämiseksi ja omaisuuden turvaamiseksi alettiin perustaa järjestyskuntia.

Satakunnassa tuottajaliitolla ja järjestyskuntapiirillä oli yhteinen sihteeri. Syksyllä järjestyskunnille tuli järjestyksenpidon ohella tehtäväksi myös ”ryssän” karkottaminen maasta. Järjestyskunnista tuli suojeluskuntia. Sisällissodan alettua tammikuussa 1918 suojeluskunnista tuli osa hallituksen joukkoja eli valkoista armeijaa.

Tätä taustaa vasten onkin puhuttelevaa, miten tuottajajärjestö sodan jälkeen pyrki omalta osaltaan vaikuttamaan siihen, että luokkavastaisuus lientyisi ja kansakunta pääsisi eheytymään. Uudistus alkaisi omasta toiminnasta.

Keväällä 1919 Satakunnan tuottajaliiton johtokunta ohjeisti yhdistyksiään ryhtymään alueellaan sellaisiin uudistuksiin, joilla ”työväestön kunnioitus ja arvonanto yhdistystä kohtaan saavutetaan”.

MTK-Satakunnan historiikkia kirjoittaessani monet hämärät mielikuvat lapsuudestani valkenivat. Ymmärsin asioita oikeassa viitekehyksessä.

Muistan, kuinka äiti aina 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa vannotti, että ei saa sitten ostaa Karjakunnan makkaraa. Porissa käydessämme kävimme aina liha- ja makkaraostoksilla Satakunnan Osuusteurastamon myymälässä Karjarannassa. Pikkutyttönä päättelin, että Karjakunnan makkaran täytyi olla huonoa.

Vasta nyt ymmärsin, että kyse oli ihan muusta: osuus­teurastamo oli tuottajien omistama ja Karjakunta puolestaan osuuskauppajärjestön teurastamo. Muuten meillä oltiin kyllä osuuskauppaihmisiä, mutta ei tässä asiassa. Tuottajien tuli olla uskollisia itse omistamilleen järjestöille: teuraat piti myydä osuusteurastamolle, kananmunat Vientikunta Munalle, maito osuusmeijerille ja puut Metsäliitolle.

Tuottajain jäsenuskollisuus 1950–1970-luvulla oli tosi puhuttelevaa. Sitoutuneisuushan on aika vierasta nykypäivän ihmisille, ellei siitä saa välitöntä hyötyä itselleen. Ajattelen myös niitä ihmisiä, jotka 1950-luvulla ja 1960-luvulla lähtivät peruskurssille MTK-opistoon. Ensimmäisten joukossa Satakunnasta oli isoisäni Ilmari Perttula. Kurssi kesti kolme viikkoa, joten vaati paljon sitoutumista myös kotiväeltä hoitaa ylimääräiset työt sinä aikana.

SAK:n yleislakon kanssa samaan aikaan alkoi MTK:n julistama maataloustuotteiden luovutuslakko 1.3.1956. SAK ajoi palkansaajien ja kuluttajien asiaa, MTK tuottajain asiaa.

Hymyilemättä ei voi lukea tuottajaliiton ”sotapäiväkirjaa” puheluista ja yhdistysten raportteja suulien vintillä väijyneistä vahdeista. Nykyisessä EU:ssa suomalaiset kuluttajat ja tuottajat ovat pikemmin samalla kuin eri puolella.

Lehtiä, pöytäkirjoja ja tutkimuksia lukiessani ymmärsin myös tilanteen vakavuuden vuonna 1956. Sodan päättymisestä oli vasta runsaat kymmenen vuotta. Maataloustuotteiden luovutuslakon loputtua SAK:n lakko kuitenkin jatkui. Satakunnassa tuottajaliitto oli mukana organisoimassa suurta mielenosoitusta yleislakon lopettamiseksi.

Yksi joukkokokouksen viljelijäpuheenjohtajista kertoi jälkikäteen kauhistuneensa, kun kokemäkeläiset miehet olivat ennen kokousta kysyneet, että ”koska näitä aletaan jakaa” näyttäen samalla aselastia autossaan. Tilanne oli kärjistynyt, koska huhu kertoi kommunistien aseistautuvan Tampereella.

Oli aika järkyttävää tajuta, että uusi sisällissota saattoi olla niin lähellä vuonna 1956. En ollut silloin vielä syntynyt. Jos sota olisi syttynyt, olisinkohan syntynytkään muutaman vuoden päästä.

Suomen ja tuottajajärjestön 100-vuotista historiaa tutkiessa tajuaa yhä voimakkaammin, kuinka arvokas on rauhan aika ja kuinka tärkeää pienen kansakunnan on vetää yhtä köyttä. Vastuu on kaikilla osapuolilla.