Se on kekriä se
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Konnevedellä ei ruokakuukauden aikana herrasteltu rahalla. Taitava ja osaava ravitsemispäällikkö Mirja Minkkinen sijoitti hankkeeseen vain 0,20 senttiä lisää oppilasta kohti päivässä. Ja tulosta tuli. Järjestelyillä, kekseliäisyydellä ja luovuudella. Alaluokkalaiset söivät omassa luokassa. Kokeilu ei maksanut mitään, mutta toi esille hartaan toiveen: ”Voi kun vois aina syyvvä omassa luokassa”, huokailtiin.
Ihan on er maku, selosti konnevetinen koululainen.
”Se ol semmonen niinku karvas, vähä”, toimitti toinen einespihvistä.
Siinä vertailtiin jauhelihapihvejä keskenään. Voiton vei omatekoinen jauhelihapihvi. Einespihvi keräsi moitteita, kun sitä oikein olan takaa käytiin maistamaan.
”Ei näytä ees hyvältä”, tuumasi tyttö.
”Niitä söisin aina, niitä oikeita jauhelihapihvejä”, täydensi toinen makuraatilainen.
Konneveden kouluilla vietettiin koko lokakuu lähiruokakuukautta. Leivottiin oman myllyn jauhoihin, paistettiin Konnevedestä nostettuja muikkuja. Napsautettiin suut makiaksi haukimurekkeella.
”Että ol hyvvää”, huokailtiin.
”Tykkäsin eniten uuniahvenista, niitä ei oo ollu meillä ennen”, selitti ekaluokkalainen.
Kala teki kauppansa. Nyt ei edes nähty unta kalapuikoista, vaan syötiin komeasti oman järven hienoimpia kaloja. Itse epäilin ensin muikkupaistoksen kaupaksi menemistä, mutta nähtyäni samat pojat jo kolmatta kertaa jonossa, oli pakko uskoa. Nyt maistui ja viimeisen päälle.
Kuka pientuottajista keksii ensimmäisenä tuoda omat tuotteensa koululaisten testatattavaksi? Heidän makunsa kehittymisestä pitäisi olla yhtä huolissaan kuin tämän hetken kassavirroista.
Ruokatunti venyi oppitunnin mittaiseksi, vaikka tarjolla oli vain lihakeittoa, leipää ja jälkiruoka.
”Piti oottaa, että kaikki lopetti sopan”, selosti poika.
”Ei voinu kurkotella. Piti pyytää ojentamaan”, kerrottiin.
Koululaiset keskittyivät maistelemaan ja erittelemään tuntemuksiaan. Sanotaan, että maku on keskinäisen kommunikaation väline, seurallisuuden herättäjä ja kulttuurin uranuurtaja. Yhteisen pöydän ääressä nautittu ateria oli se kuukauden kovin juttu. Ihmeellistä! Onneksi kaikkea ei saa rahalla.
”Kaalilaatikkokin maistu hyvälle, ku oltii omassa luokassa”, sanoi Variksen Arttu.
Kuukauden pituinen köyrin varaslähtö juhli uutta satoa ja konnevetistä osaamista. Lähiruuan painopiste oli valittu erinomaisesti. Kohderyhmänä lapset ovat tulevaisuuden asiakkaita.
”Jos kouluruokailuun yhdistyisi vaikkapa maan parhaiden juustojen maistelu, lähestyisimme ruoka-ajattelussamme jo ranskalaisia. Siellähän marssivat joka vuosi lokakuussa maan parhaat kokit kouluihin”, selosti kokki-tyttäreni.
”Siitä saisivat ipanat pontta uusille vaatimuksilleen. Enää ei kelpaisikaan ruokatehtaiden pyttipannut ja pizzat. Nyt vaadittaisiin tuoremakkaroita, kyytönmaitojäätelöä tai kotimaista vuohenjuustoa”, lisäsi perheen professori.
Norjassa kouluruoka on kirjattu valtakunnalliseen hyvinvointiohjelmaan. Siitä vaan rohkeasti mallia meille ja resursseja kouluruuan kehittämiseen. Se jos mikä on tulevaisuuden eteen työn työskentelemistä.
Oma ipana riehahtaa aina Heinolan sillan jälkeen.
”Heilaan! Ehottomasti Heilaan! Kassleria, jee, jee!” kuuluu takapenkiltä.
Jokaisella on heilansa. Upeaa jos se on lähiruoka.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
