Kunta päätti kunnostaa parhaan ladun vain luistelijoille ja patistella perinteisen hiihtäjät sivukylille – sitten alkoi tapahtua
Säästöt saivat uudet mitat kuntatasolla, kun perinteinen hiihtolatu jätettiin vetämättä ja latujen ylläpitoa sysättiin kyläyhdistyksille.
Hiihdolla on erityinen paikka suomalaisten sydämissä. Kuva: Jaana KankaanpääYstäväni lähestyi ennen joulua sähköpostilla kotikuntansa päättäjiä, sillä kuntoradan latu taajaman tuntumassa oli päätetty kunnostaa vain luisteluhiihtäjille. Sellaista tyyliä ei hän osannut, ja tuskinpa polvetkaan olisivat kestäneet.
Hän sai vastauksen, että kunta aikoo nyt säästää ja siirtää vastuuta latujen kunnossapidosta kyläyhdistyksille – joissa tosin latuja oli hoidettu talkoovoimin jo ennenkin. Perinteisen tyylin latu löytyisi siis 15 kilometrin päästä kuntakeskuksesta, joten autoon vain ja onnea.
Kunnan päätös hajasijoittaa liikunta oli mielenkiintoinen avaus vastavirtaan.
Sivukyliltä oli viety koulut, ja kaupat sekä postipalvelut olivat siirtyneet taajamaan. Kuntalaisten liikuntaharrastuksen järjestämiseen ja ylläpitoon vähäväkiset perukat silti kelpasivat.
Hiihto on istutettu syvälle sieluumme.
Muistan, kuinka ala-asteella koululuokat komennettiin arvokisojen aikana juhlasaliin katsomaan hiihtoa mustavalkotelevisiosta.
Kerran kultaa voittaneessa viestijoukkueessa hiihti kunnan oma mies Pertti Teurajärvi. Olimme ylpeitä. Moni tunsi miehen tai ainakin vanhemmat tunsivat tai vähintään vanhempien tuttu.
Hiihtointoamme ei tapettu onnettomiin välineisiin ja voiteluun, ei liialliseen kilpailuhenkisyyteen eikä edes siihen, että pian suomalaisista oli mainetekoihin ladulla vain harvoin.
Haluamme ladulle yhä – ei siksi, että suomalainen menestyy kilpailuissa vaan oman kunnon ja mielenterveyden vuoksi.
Hiihto on kuin kuntosali pienoiskoossa. Kehon jokainen osa saa rasitusta mutta harvoin hajoaa. Ehkä juuri siksi ladulla näkee runsaasti vanhempaa väkeä.
Suksillaan äänestävä veronmaksaja muuttaa kasvukeskuksiin, ei kyliin.
Nimenomaan harrastajien ikärakenteen vuoksi latuja kannattaa pitää auki.
UKK-instituutti on arvioinut, että liikkumattomuudesta koituu vuosittain yli kolmen miljardin euron lasku. Erityisesti kakkostyypin diabeteksen sekä sydän- ja verisuonisairauksien riski kasvaa.
Lisäksi liikkuva ihminen voi henkisestikin paremmin, joten sekä kuntatalous että veronmaksat kiittävät.
Jos etelän kasvukeskuksissa on rahaa tykittää lunta ja tarjota kuntalaisille jopa viiden kuukauden hiihtokausi, toivoa sopii, että pienten kuntien taajamissa on varaa vetää luonnonlumelle latu kahdelle tyylille parin kolmen kuukauden ajan.
Palveluiden hiipuessa on vaarana, että jossain vaiheessa viimeinen kuntalainen sammuttaa valot mennessään.
Ystäväni suora, napakka palaute kuntaan ei ilmeisesti ollut ainut, sillä taajaman pururadalla hiihdetään jälleen – ja vieläpä molemmilla tyyleillä.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
