”Vanhemmat eivät soittaneet kertaakaan”

Maija-Leena Rova on huolissaan siitä, että lapsiin kohdistuu ihmisoikeusloukkauksia ja hengellistä väkivaltaa, kuten myös Janne Villa Elina Pirjetanniemi Rovan kirjassa arvioivat. 

Elämä on todella ihanaa ja mielenkiintoista. Nautin tavallisesta olemisesta”, sanoo Maija-Leena Rova.

Rova irtautui vanhoillislestadiolaisuudesta nuorena. Oppiriidoista ja eroprosessista jäi pitkäaikainen trauma, joka on nyt käsitelty.

Rova kasvoi Oulussa uskonnollisesti ankarassa yhdeksänlapsisessa perheessä.

1960-luvun alussa valtaosa liikkeen papeista irtaantui vanhoillislestadiolaisuudesta Elämän sana -ryhmäksi. Pappishajaannus näkyi ja kuului Rovan lapsuudenkodissa: hän kuunteli vanhempiensa ja vanhimpien sisarustensa uskonriitoja 10–12-vuotiaana.

Pappissiipeen kuuluneet Rovan vanhemmat tuomittiin vääräuskoisiksi ja he erosivat vanhoillislestadiolaisuudesta. Kolme vanhinta sisarusta jäi maallikkosiipeen. ”Olin pikkutyttö, se oli valtava järkytys”, kertoo Rova.

Musiikkia, meikkiä tai elokuvia ei sallittu uudessakaan lestadiolaisryhmässä.

Rovan kapinan siemen iti, mutta 15-vuotiaanakaan hän ei uskaltanut mennä katsomaan Sound of Music -elokuvaa ilman lupaa. Selkeää vastausta siihen, miksi elokuvaa ei saa katsoa, Rova ei saanut. Se todettiin vain sopimattomaksi ja synnilliseksi.

Vaikenemisen kulttuuri vanhoillislestadiolaisuudessa jatkuu. Rovan viime vuonna toimittamaan Uskonsota keittiössä -kirjaan on vastattu Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksestä täydellisellä hiljaisuudella. Kirjassa on liikkeestä irtautuneiden tarinoita ja taustatietoa.

”Liike pitää saada liikahtamaan ja liberalisoitumaan.”

17-vuotiaana Rova löysi poikaystävän lestadiolaisuuden ulkopuolelta. Ystävien jutut menivät yli hilseen: television puute ja musiikin kuuntelun rajoittaminen olivat jättäneet Rovan kulttuuriasioissa takamatkalle.

”Tuntui, että kaaduin kilpailussa alkumetreillä ja ikäluokka meni ohi.”

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuminen ei välttämättä ole helppoa. Moni pelkää yksin jäämistä. Rovallekin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet tulivat tutuiksi.

Turkuun Rova lähti opiskelemaan valtiotieteitä, pakoon Oulussa olleita lestadiolaisia siteitä. ”Vanhemmat eivät soittaneet kertaakaan. Heillä oli enemmän huolta lastenlapsistaan, joita taisi olla jo yli 20.”

Tie vei aviomiehen kanssa Lontoon kautta Helsinkiin. Rova on asunut siitä lähtien pääkaupunkiseudulla. Elämään kuuluvat kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Miehestä hän on eronnut.

Rova puhuu lestadiolaisesta verenkierrosta, joka syntyy, kun kasvaa liikkeessä lapsesta asti.

”Sieltä nousee edelleen ajatuksia. Olen sinisilmäinen, en osaa vieläkään olla tarpeeksi epäilevä. Lestadiolaisuudessa on opittu nöyryys ja kiltteys. Liikkeestä erkaantuvatkin ovat huolissaan, etteivät loukkaa läheisiään. Ei uskalleta toimia niin, että itsellä olisi hyvä olla.”

Rovan mukaan evankelisluterilainen kirkko on ollut ylihyväksyvä. ”Monet piispat ovat lempeästi toruneet vanhoillislestadiolaisia. Ovatko kaikki pedofiilit ilmoittautuneet poliisiviranomaisille?”

Viime kesänä Rova kävi Tornion suviseuroissa vuosikymmenten tauon jälkeen.

”Ulkoinen puoli on muuttunut. Permanentit ja kauniit, jopa paljastavat vaatteet tulivat silmille. Naisilla ei ollut lehmänpaskanutturoita, kuten äidilläni.”

”Puheet taas olivat aivan samanlaisia kuin ennenkin.”