Kalassa kivikauden malliin

Valmis merta on kaunista käsityötä. 

Keraamisia verkon painoja. Aitoja, mutta historialliselta ajalta. 

Kanahaukan kynsi, mateen nahka, hirven sarvea, männyn juurta, nokkosta, kvartsia… Kun kalastetaan kivikauden tyyliin, materiaalit ovat sen mukaiset.

Monelta nykyajan vempeleisiin tottuneelta kalastajalta saattaisi mennä sormi suuhun, jos pyyntihommiin pitäisi lähteä muinaisin menetelmin. Taipalsaarelainen Risto Järvisalo tuntee ikivanhat kalastuskonstit.

Muinaistekniikkaa opiskelleelta mieheltä sujuu kivikautisen katiskan tai onkivavan rakentaminen. Kalaakin pyydyksillä todistetusti tulee.

Parhaillaan hirventaljan päällä istuvan miehen käsissä valmistuu merta. Pyydyksen vanteet ovat katajaa, se kestää hyvin vettä ja säilyttää muotonsa. Runko syntyy pajusta, punominen käy sujuvan näköisesti.

”Kierteistä nidettä tehdessäni huomasin taas, kuinka tärkeät kunnon pohjatyöt ovat. Rupesin pikkaisen oikomaan ja kohta jouduinkin jo ottamaan homman kokonaan uusiksi”, Järvisalo juttelee työn lomassa.

Risto Järvisalo harjoittaa kokeilevaa muinaistekniikkaa. Nyrkkisääntö on, että sekä pyydysten materiaalit että tekovälineet ja -tavat ovat samoja, joita kivikaudella käytettiin.

Vain murto-osa kivikautisista pyyntivälineistä on säilynyt meidän päiviimme. Suomen happamassa maaperässä jäljelle on jäänyt lähinnä kivisiä pyydysten osia. Joitain orgaanisista aineksista valmistettuja pyyntivälineitä on löytynyt soilta tai järvien pohjista.

”Kivikauden ihmisillä oli valtavasti sellaista tietoa ja taitoa, josta meillä ei ole hajuakaan. Tieto ei ole kulkeutunut meille asti tuhansien vuosien takaa. Tulet ovat sammuneet ja hiillokset hiipuneet”, Järvisalo toteaa.

Tuohon tuleen Järvisalo on nyt sinnikkäästi puhallellut yli kymmenen vuoden ajan. Itse tekeminen ja kokeileminen on hänelle mieluinen tapa päästä perille kivikauden kalastustekniikasta.

”Aina on jotain tekeillä, tämä on pohjaton suo. Joskus turhauttaakin, kun tiedän, ettei elinikä riitä kaikkeen siihen, mitä tahtoisin kokeilla”, Järvisalo puuskahtaa.

Paljon Järvisalo on jo ennättänyt tehdäkin. Pyydyksiä on valmistunut satoja. Niiden taustalle hän on kerryttänyt vankkaa metsäluonnon tietämystä. Ei riitä, että osaa vääntää koukun oikeaan muotoon.

”On tunnettava kivilajit, joista voi tehdä työvälineitä ja kasvit, joiden kuiduista saa vedenkestävän pyydyksen. On tiedettävä, missä kulmassa kivikirveellä lyödään ja kuinka luonnonkuitua punotaan.”

”Ennen kuin valmista pyydystä päästään testaamaan, on oltava selvillä siitäkin, miten kala liikkuu ja millainen kala käy mihinkin pyydykseen”, muinaistekniikan taitaja luettelee.

Kivikaudella syötiin kalaa – paljon. Kalastus saattoi muodostaa jopa toimeentulon perustan. Pyytämiseen osallistuivat todennäköisesti kaikki: miehet, naiset, lapset ja vanhukset.

Vesistöistä ravintoa sai tasaisemmin ja helpommin kuin metsistä. Kalakantojen hupenemistakaan ei tarvinnut pelätä liiallisen pyytämisen takia. Suomessa eleli kivikauden keskivaiheilla vain noin 10 000 ihmistä.

Kivikautiset asuinpaikat olivat poikkeuksetta hyvien kalavesien äärellä. Ihmiset asettuivat jokien suistoihin, salmien rannoille, niemiin, lahdelmiin ja saariin. Sellaiselle paikalle asettui Risto Järvisalokin, tosin tietämättään.

”Tästä aivan läheltä on löydetty viisi kivikautista asutusta. Todennäköisesti tälläkin niemellä on harjoitettu kalastusta. Intuitio minut tänne toi, en tiennyt alueen esihistoriasta, kun päädyimme ostamaan tämän paikan”, Järvisalo kertoo.

Asuinpaikka osoittautui käänteentekeväksi. Järvisalo oli jo pienestä pojasta lähtien isänsä esimerkkiä seuraten uppoutunut eräkirjallisuuteen ja harrastanut metsästämistä. Neljätoista vuotta hän vietti rajavartiolaitoksen palveluksessa.

Aikansa ikivanhojen kala-apajien äärellä asuttuaan mies päätti tehdä harrastuksestaan ammatin. Hän hakeutui Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen muinaistekniikan linjalle ja erikoistui kivikautiseen kalastamiseen.

”Pyydysten tekemisen ja kokeilemisen lisäksi tässä touhussa mukavaa on kalan syöminen. Kalaa on meillä pöydässä viikoittain. Kivikautinen ruokavalio kiinnostaa senkin takia, että minulla on diabetes”, Järvisalo kertoo.

Ihan kokonaan omavaraisia Järvi-saloilla ei kalan suhteen olla. Osa eväkkäistä haetaan ruokapöytään kaupan tiskistä. Järvisalo epäilee, olisiko kivikautisilla pyydyksillä mahdollista pitää perhe kalassa.

”Se vaatisi koko arsenaalin käyttämistä ja täysipainoista kalastamista. Siihenhän kalastus on kivikaudellakin perustunut: pyyntivälineitä on ollut paljon ja useita erilaisia. Passiiviset pyyntilaitteet kalastavat yötä päivää silloinkin, kun ihmiset ovat tekemässä jotain muuta”, Järvisalo toteaa.

Järvisalon suosikki kivikautisten kalastusmenetelmien joukosta on torkkoaminen. Se on aktiivista pyytämistä, jossa kalastaja pääsee kiinni vavan varteen.

Vavan lisäksi tarvitaan riittävästi kannatinlankaa, sopiva koukku ja koukkuun elävä syöttikala. Syöttiä viistetään ja hypitetään veden pinnassa, välillä se lasketaan uimaan vapaasti.

Kun saaliskala sitten iskee, sen annetaan viedä pyyntilaitetta. Hauki iskee syöttiin aina poikittain, kääntää sen sitten suussaan pitkittäin ja nielaisee.

Koukku jää kiinni kalan ruokatorveen tai puhkaisee suoliston. Silloin on kalastajan aika toimia ja lappaa kannatinlankaa takaisin päin. Joskus kärsivällisyyttä tarvitaan enemmänkin.

”Kerran saaliskala veti niin, että koko siima loppui. Heitin vavankin veteen kalan perään. Useampi kilometri mentiin järvenselällä peräkkäin. Lopulta kala väsyi saaren rantaan ja sain hivutettua veneeseen 3,5-kiloisen hauen”, Järvisalo muistelee.

Järvisalon mukaan nimenomaan koukkukalastuksessa korostuu inhimillinen tekijä. Kautta aikojen on ollut jännittävää tuntea saaliin tempoilu ja kokea kalan saamisen ilo.

Torkkoamisvapansa varren Järvisalo on tehnyt pihlajasta. Kolmihaarainen koukku eli nokkanen on kuusesta. Siima puolestaan on punottu nokkosesta.

”Nokkonen on ehdottomasti paras luonnonkuitu kalastukseen. Se kestää vettä eikä homehdu. Vetolujuus on kova ja nokkosesta tehtyä siimaa voi käyttää useamman vuoden”, Järvisalo kehuu.

Paluu juurille

Risto Järvisalo on hankkinut leipänsä pätkätöillä; näyttelyillä ja opettamisella. Nyt Järvisalo on perustamassa yritystä, jonka toimenkuvaan kuuluu muinaistekniikkaa ja siihen liittyvää arkeologiaa, julkaisutoimintaa – ja polttopuiden tekemistä. Pelkällä muinaiskalastamisella kun ei ainakaan pankinjohtajan mukaan elä.

Muinaiskalastajan opissa käy monenlaista ihmistä. Kivikautiseen kalastamiseen tahtovat perehtyä niin tutkijat kuin kalastajatkin. Osa porukasta tulee paikalle yleisen mielenkiinnon takia.

Järvisalon mukaan jokainen oppii valmistamaan kivikautisia pyydyksiä ja kalastamaan niillä. Suorituspaineita tai kilpailua muinaistekniikan kursseilla ei tunneta.

”Monia tuntuu nykyisessä maailmantilanteessa vaivaavan juurettomuuden tunne. Kun pääsee itse tekemään pyydyksiä ja kokeilemaan ikiaikaisia menetelmiä, saa ajatukset aivan muualle. Muinainen pyyntikulttuuri edustaa sitä vanhinta suomalaisuutta”, Järvisalo pohtii.