Pullamuisti

Pliis pullantuoksua, rukoili tyttäreni puhelimessa soittaessaan Pariisista minulle Normandiaan.

Hänen mielestään juuri nostalgisessa pullantuoksussa oli koti ja kaikki lapsuuden mökkikesät.

Atlantin valtameri kohahti. Kuulin Indiana Jonesin tunnarin nostellessani taikinakokkareita pellille. En voisi epäonnistua, sillä naapurini ovessa luki enteellisesti Pulla.

Lopputulos oli kuitenkin lohduton. Ei tuoksua. Ei makua. Ranskalaiskaupan jauhot näyttivät syyllisen hienoilta ja tietojeni mukaan niiden sakolukukin oli lähes mitä sattuu. Piiloutuiko tuoksu sakolukuun?

Se selvisi nopeasti, kun pyöräytin seuraavat pullat ystävän tuomista annihelenoista. Ongelmana oli nyt kohoaminen. Kuivahiivani osoittautui nimittäin leivinjauheeksi.

Ja ei kun uusiksi. Nyt leipurinhiiva antaisi annihelenoille kunnon ranskalaisen kyydin. Tytär nuuhkaisi eteisessä. Tuoksu oli hyvä, mutta ei täydellinen.

Mikä mättää? Sen täytyy olla maito, sillä kauppojen iskukuumennetussa maidossa makua ja hajua antavat bakteerit ovat tuhoutuneet.

Täydellisen pullantuoksun metsästys jatkui kaikilla rintamilla. Sitten löysimme yllättäen pullotettua raakamaitoa. Siis käsittelemätöntä ja suoraan tilalta.

Aivojeni läpi pyyhälsivät valon nopeudella listeriat, ehecit ja salmonellat. Kuolla vaiko kokeilla? Päätimme luottaa tuotevalvontaan, olimmehan sentään maidon luvatussa maakunnassa Normandiassa.

Viimeistelin taikinan alueen erikoisvoilla. Sähköuuni pisti parastaan ja lunasti sen, mitä taikinakin lupaili. Ei se ehkä ollut ehtaa mummolaa, mutta niin lähellä, että vesi herahti kielelle.

Ranskalainen pullaretki osoittaa, kuinka tärkeitä aidot ja puhtaat raaka-aineet ovat. Miten jonkin aineen puuttuminen tai sen muuttuminen sekoittaa koko paletin. Sen, minkä tänä päivänä voitamme tehokkuudessa, liian usein häviämme laadussa.

Ystäväni mukaan annihelenat kavereineen eivät enää pärjää aidoilla pullamarkkinoilla. Hänen mukaansa nisujauhomme matkaavat liian pitkiä matkoja ja niitä seisotetaan varastoissa, jolloin ne kadottavat kaikkein tärkeimmän ominaisuutensa, tuoreuden.

Ne on kivennäisaineet, jotka maistuvat jauhoissa, hän sanoo ja luottaa enää vain paikalliseen mylläriin.

Mummolan pulla on liki sama asia kuin äidin lihapullat. Niissä tiivistyvät elämämme perustavimmat maku- ja tuoksumuistot.

Ystäväni pyöräyttämässä maalaispullan tuoksussa on aavistus kesäsadetta, heinäpellon hikeä ja vastakirnutun voin kermaista pehmeyttä. Siinä on lapsuuden lämpimät ja aurinkoiset lomapäivät, lauantain toivotut ja saunapuhdas iho. Tuoksuun yhdistyy maku, jossa on toppaamisen autuas onni pullapalan sukeltaessa kärjen verran kuumaan kaakaoon ja värjäytyessä ruskeaksi. Suklaata ja kaukomaita.

Ihan eri juttu, kun kastaa pullasiivunsa kylmään maitoon. Siinä tuoksu ja maku taas sekoittuvat muistikuvaan pyylevästä mummostani, joka voiteli pullansa linnunsiivellä.

Tehdään tarinasi muistoksi briocheja. Voisikohan voin ruskistaa, vatkata ja sitten yhdistää taikinaan? tuumii tytär.

Pullan polut ovat monet ja sen tarina päättymätön.