Maa kuuluu viljelijälle

Suomen maatalous on ollut kaksikymmentä vuotta osa Euroopan unionin maatalouspolitiikkaa (cap). Maatalouteemme liittyvät päätökset on johdettu yhteisön politiikasta. Kun Suomi liittyi unioniin, suurin osa viljelijöistä äänesti liittymissopimusta vastaan siksi, että pelättiin unionin byrokraattisuutta ja yhteisön maatalouspolitiikan sopimattomuutta Suomeen.

Kaikki pelot, joista viljelijät poliitikkoja varoittivat, ovat toteutuneet. Maatilojen alasajo on ollut nopeaa. Maatalouden kannattavuus on heikentynyt ja johtanut aktiivitilojen nopeaan vähenemiseen. Unionin maatalousohjelmakaudet eivät ole tuoneet selkeyttä byrokratiaan vaan tukiriippuvaiset tilat ovat joutuneet entistä monimutkaisemman valvontajärjestelmän orjiksi.

Tukien irrottaminen tuotannosta on luonut monelle maanomistajalle uudenlaisen viljelystrategian. Viljelyä ei harjoiteta ruuantuotannon vaan tukien vuoksi. Tämä taas aiheuttaa sen, että peltoa ei siirry tuotantoaan kasvattavien tilojen käyttöön, vaan merkittävä osa viljelyalasta on heikolla hoidolla tuottaen vain kasvilajia nimeltään höpöheinä. Suurella työllä raivatut pellot tuottavat maanomistajille tukien kautta satojen eurojen hehtaarituoton ilman aitoa sadonkorjuuvelvoitetta.

Tänä vuonna alkanut uusi ohjelmakausi ohjaa tukiaisilla peltojen käyttöä uusille urille. Esimerkiksi vesistöihin rajoittuville pelloille voidaan perustaa kasvulohkojen eli suomeksi sanottuna peltojen kokoisia suojavyöhykkeitä. Joidenkin arvioiden mukaan suojavyöhykkeiksi on ilmoitettu tukihakemuksissa 45 000 hehtaaria peltoa. Talonpoikaisjärjellä ajateltuna parhaita peltoja siirtyy pois elintarvikeketjusta näennäisviljelyyn, jonka maksaa yhteiskunta eli veronmaksajat.

EU:n maatalouspolitiikka näyttää ajavan tiloja kahteen luokkaan. Hyvin menestyviin maanomistajiin, jotka saavat kovan tuoton maaomaisuudelleen optimoimalla EU:n ja kansalliset peltotuet. Toinen porukka ovat investoineet ja tuotantoaan laajentaneet tilat, joiden talouden tunnusluvut ovat surkeita, ei tuottoa omalle pääomalle eikä katetta palkkatilille.

Tuottajajärjestö on onnistunut koko EU-jäsenyyden ajan huolehtimaan maanomistajien eduista, vaikka vuosina 2000–2012 maatilojen lukumäärä laski 78 000 tilasta 55 000 tilaan, joista kotieläintiloja viidesosa. Samana aikana tilojen peltopinta-ala kasvoi 28 hehtaarista 40 hehtaariin. Peltokauppojen kautta tilojen kasvusta tuli puolet ja 40 prosenttia vuokraamalla.

Elintarviketuotantoon panostaville maatiloille on suuri ongelma siinä, että maataloudesta luopuvat viljelijät jäävät maanomistajiksi eivätkä ole valmiita luopumaan pelloistaan aktiiviviljelijöiden hyväksi. EU:n luoma ja jatkuvasti yhä monimutkaistuva tukijärjestelmä antaa maanomistajille hyvän taloudellisen tuoton hehtaareihin sidottujen peltotukien ansiosta.

Suomen elintarviketuotanto pärjäisi, suuresta ruuan tuonnista johtuen, huomattavasti pienemmällä peltoalalla. Sipilän hallitus voisi ottaa mallia itsenäisyyden alun suurista maareformeista ja ryhtyä toimiin, joilla maa palautetaan viljelijöiden haltuun. Myös maataloustukien järkevyyttä pitäisi tarkastella kriittisesti. Maanviljelijöille tuet ovat yhä enemmän läpivirtaava erä.