Ajattelin pyytää armonpillerin, kun se on tarpeen ja mahdollista – Lääkäriliitto päättää kannastaan tänään

Jos lääkärin avustama tai tekemä elämän päättämisoikeus toteutuisi, tekovälineenä olisivat lääkkeet. Kuva: Kimmo Haimi

Uutiset|Terveydenhuolto

16.5.202413:32

Analyysi

Eija Mansikkamäki

Lääkäriliiton valtuuskunta päättää tänään torstaina lääkärien kannasta eutanasiaan eli avustettuun kuolemaan.

Varsinaisia päätöksiä tekee aikanaan eduskunta. Keskustelu alkanee syksyllä eutanasian laillistamista ajavan kansalaisaloitteen myötä, sillä se sai maaliskuussa kokoon kannatusilmoitukset.

Myös Lääkäriliitto voi ajaa asiaa aktiivisesti tai yhtä hyvin jarruttaa sitä. Ennalta tiedettiin, ettei päätös ole helppo.

Lääkäriliiton eettisen neuvottelukunnan kanta oli, ettei liiton pidä muuttaa eutanasialle kielteistä linjaansa, samoin hallituksen pohjaesitys. Odotettavissa on siis äänestys.

Eutanasialla tarkoitetaan henkilön pyynnöstä tapahtuvaa ja lääkärin tarkoituksellisesti suorittamaa elämän päättämistä lääkkein.

Lääkäriavusteisella itsemurhalla tarkoitetaan sitä, että lääkäri saattaa henkilön pyynnöstä tämän käyttöön lääkkeitä, joita ottamalla hän voi tehdä itsemurhan. Tätä saattaa tapahtua jo nyt.

Lääkäriliitto on tutkinut jäsentensä eli lääkärien kantaa eutanasiaan kymmenen vuoden välein vuodesta 1993. Kannat ovat muuttuneet myönteisemmiksi, mutta hitaasti.

Tälläkin kertaa tasan sama määrä, 29 prosenttia vastasi olevansa ”täysin samaa mieltä” ja ”täysin eri mieltä” väittämän ”Eutanasia tulisi laillistaa Suomessa” kanssa. Osittain samaa mieltä oli 25 ja osittain eri mieltä 11 prosenttia ja kantaansa ei osannut sanoa 5 prosenttia, joten kaikkiaan kanta kääntyi myönteiseksi.

Hienoinen enemmistö toivoi liiton muuttavan nyt kielteistä kantaansa eutanasiaan, mutta toisaalta ei avustettuun itsemurhaan.

Tulosta laimentaa se, että kyselyyn vastasi vain vajaa kolmannes liiton lähes 29 000 jäsenestä.

Yllättävää oli kuitenkin, että vaikka enemmistö sallisi eutanasian ja lääkärin avustaman kuoleman, enemmistö ei tekisi niitä. Jos eutanasia olisi sallittua, 43 prosenttia ei voisi harjoittaa sitä edes joskus. Vain 13 prosenttia voisi ilman muuta avustaa kuolemaan ja mahdollisesti niin tekisi 18 prosenttia.

Lääkärin omalla kohdalla päätös olisi siis vaikea. Ehkä juuri siksi kielteisimmin eutanasiaan suhtautuivat kuolevien kanssa työskentelevät eli palliatiivisen erityispätevyyden saaneet lääkärit: heistä eutanasian laillistamisen kanssa täysin eri mieltä oli puolet ja osittain eri mieltä 15 prosenttia, yhteensä 65 prosenttia, kuin muissa lääkäreissä yhteisluku oli 40 prosenttia ja näissä muissa myönteisiä kaikkiaan 55 prosenttia.

Se pistää miettimään. Tietävätkö kuolevia hoitavat muita paremmin, kuinka loppuvaiheen potilas kärsii tai ei kärsi, kuinka pitkä loppuvaihe on, kuinka usein ihmeparanemisia sittenkin tapahtuu tai kuinka vaikeaa lopulta on kiirehtiä kuolevan ihmisen kuolemista?

Olen miettinyt näitä paljon. Silloin, kun tuttu alaikäinen hyppäsi korkealta ja halusi kuolla, mutta vammautuikin pahasti loppuiäksi. Silloin, kun ihminen on vanha ja muistisairas eikä ymmärrä itseään ja olemistaan, ei tunnista omaisiaan ja on ahdistunut, mutta syö ja liikkuu.

Silloin, kun kävin pari viikkoa sitten kuusikymppisen kuolevan syöpäsairaan vuoteen ääressä. Kuihtunut ihminen, mutta terävä pää, ruoka maistui, mutta elintoiminnot hiipuivat eikä pelastamista enää yritetty. Hän olisi ainoana näistä kolmesta kyennyt toivomaan nopeutettua loppua vuosien taistelulle. En tiedä, olisiko toivonut, vaikka veneilijämiehenä puhuikin lähestyvästä lautturista. Äitienpäivänä tämä saapui.

Hoivakodeissa tarjotaan myös saattohoitoa, kun elämänlanka ohenee. Kuva: Eija Mansikkamäki

Olen siis miettinyt perimmäisiä. Mikä on elämän tarkoitus? Riittääkö siihen hengitys, pitääkö puhua, tuntea iloa tai edes kipua? Entä ymmärtää, nauttia ja ruoasta ja vain kevään valosta, jos mikään muu aisti ei enää toimi?

Kysyin alaa tuntevalta ystävältäni, että jos en halua jäädä omaisteni taakaksi kuolemansairaana tai höperönä kalliin hoitokodin haahuilijana, kuinka pääsen pois? Eläimille on piikit ja pillerit, ihmisille ei, ainakaan vielä. Ja vaikka olisi, suostuuko lääkäri antamaan sen?

Päätös on varmasti vaikea myös kuolevalle. Mutta jos elämänilo ja toivo ovat menneet, eivätkä viimeiset toiveeni konjakkihörpystä, mielimusiikista ja jalkojen hieronnasta lohduta, haluan näköiseni lähtöjuhlan ja jälkiruoaksi armonpillerin. Kyselyiden mukaan valtaosa suomalaista on kanssani samaa mieltä.