Muutin pois maaseudulta, ja sitten alkoi kaipuu takaisin

MT:n kesätoimittaja kertoo kolumnissaan ostavansa vanhan ”voortin”, oman pientilan ja muutaman lehmän, jos saisi miljoonia euroja. Kuvituskuva toimittajan veljen traktorista. Kuva: Kaapo Karppinen

Mielipide|Hyvinvointi

23.7.202509:30

Kolumni

Kaapo Karppinen

En tiennyt kaipaavani hiljaisuutta ennen kuin se katosi. Kolme vuotta sitten muutin Paltamosta peltojen ja metsän keskeltä, järvien keskelle Jyväskylään.

Monelle Jyväskylä on vain välietappi matkalla oikeaan kaupunkielämään. Minulle maalaispojalle se oli täyskäännös tutusta elämäntavasta.

Kerrostaloyksiön ikkunoista katsoessa ulos näen vain horisontin täyttämiä tornitaloja ja asfalttia. Kyllä täällä puitakin löytyy, mutta se on ikään kuin kaupungin tapa sanoa: "Katsokaa, kyllä täälläkin on luontoa."

Onneksi vuokra-asuntoni läheltä löytyy Haukanniemen luontopolku. Sitä ympäröi peltojen avaruus ja pieni metsä – maisema, joka muistuttaa kotiseudun rauhasta.

Pakopaikkani betoniseinistä ei kuitenkaan ole virheetön. Lintujen viserrys sekoittuu kaukaa kantautuvaan liikenteen huminaan – muistutukseen siitä, että kaupungissa sitä ollaan.

Maaseudulla sai herätä lintujen lauluun, lehmän ammumiseen tai siihen, kun isä päräytti traktorin käyntiin ja lähti töihin.

Nuorempana nuo äänet saattoivat aika ajoin jopa ärsyttää. Nyt ne ovat vain muistoja, joita ei voi toistaa. Vasta poissaolon kautta ymmärtää, että rauha ei aina ole hiljaisuutta eikä hiljaisuus äänetöntä – joskus se on vain tuttu ääni oikeassa paikassa.

Nyt voin käsi sydämellä sanoa, että nuo maaseudun äänet eivät rikkoneet rauhaa – ne kuuluivat tunnelmaan.

Voin rehellisesti sanoa, että vastustan kaupungistumista. En vain siksi, että itse pidän ja arvostan maaseudun rauhaa, vaan myös siksi, että liiallinen kaupungistuminen vieraannuttaa ihmiset siitä elinkeinosta, joka yhä elättää ja tulee elättämään tämän pohjoisen kansan.

Jyväskylässä opintojen aikana on ollut huolestuttavaa huomata, kuinka moni kollega ei ole juuri lainkaan perillä suomalaisen maajussin toimeentulosta.

Tuntuu jopa hieman hullulta, että tällä leveysasteella ihmisille on joutunut vääntämään rautalangasta kotimaisen ruuantuotannon tilasta. Toki opiskelijoita on eri taustoista, mutta silti.

Maaseudulla ei todellakaan ole menneisyys, vaan tulevaisuus.

Siellä kaikki tuntuu aidolta ja merkitykselliseltä. Jos tulee kiire, se ei paina hartioita, vaan tuntuu oikealta ja tarpeelliselta.

Kaupungin kiire ei kanna, vaan uuvuttaa. Kiireessä unohtuu, miksi mitään tehdään ja kenelle. Merkityksellisyyden ote lipsuu, ja jäljelle jää vain tunne, että jotain tärkeää puuttuu, muttei osaa sanoa mitä.

Jyväskylästä lähdettäessä kotikulmille Paltamoon, jo matkan aikana saa maaseudun tuoman mielenrauhan. Radiosta pauhaa suomalaisia klassikoita – ehkäpä Irwin Goodman, Eppu Normaali, Popeda, Juice Leskinen, Leevi and the Leavings tai jokaisen matkan luottobiisi, Egotripin Matkustaja.

Siinä hetkessä on jotain sanoin kuvailematonta, kun John Denverin Take Me Home, Country Roads alkaa soida auton kaiuttimista ja tiheän metsän jälkeen tie avautuu laajaksi peltomaisemaksi. Meillä kaikilla on oma ”West Virginia”.

Käännyttäessä tuttuakin tutummalle tielle, jonka jokaisen mutkan ja mäennyppylän tuntee kuin omat taskunsa, ymmärtää todella olevansa matkalla sinne, minne kuuluu.

Monesti sanotaan, että raha ei tee onnelliseksi. Olen tästä toteamuksesta eri mieltä. Jos saisin miljoonia euroja, niin ostaisin oman pientilan, vanhan ”voortin” ja muutaman lehmän tallustamaan pihalle – olisin maailman onnellisin mies.