”Vain se kaduttaa, ettei muutettu maalle jo aiemmin”– stadilaisten uusi koti mahdollisti oman näköisen elämän

Johannan mukaan merkityksellinen elämä tarkoittaa sellaista yhdistelmää arkea, missä on työtä ja kivoja puuhia ilman että elämä on merkitty kalenteriin ja kaikki suunnitelmat ladattu viikonloppuun ja lomaan. ”Yksinkertaista ja lempeää elämää. Täällä se onnistuu.” Kuva: Sanne Katainen

Rytökärpän pesä – siltä talo näytti, kun Johanna Merinen ja Veikko Parviainen tulivat katsomaan myynnissä olevaa taloa Vehmaalla. Ajomatka talvella Kirkkonummen Upinniemestä Vehmaalle kesti pari tuntia, mutta heti ensi näkemältä pariskunta päätti ostaa paikan.

He eivät olleet koskaan aiemmin käyneet Vehmaalla eikä heillä ollut sinne mitään yhteyksiä, mutta jo kaksi vuotta he olivat etsineet taloa, jossa olisi iso tupa puuhastella kaikenlaista. Tietysti myös hinnan pitäisi mahtua budjettiin.

Talon näyttö oli tammikuussa, ja kun Johanna ja Veikko saapuivat paikalle, alkoi sataa öylätin kokoisia lumihiutaleita. Talo tuskin erottui lumisateen seasta. Se oli kylmillään ja huonokuntoinen: ikkunapuitteiden ja seinän välistä pystyi työntämään käden läpi.

Mutta hirret olivat hyvät.

”Ja hinta jopa alle budjetin. Monen talon ongelma oli, että vaikka paikka on ihan kiva, niin talo on remontoitu niin umpeen, että pitäisi purkaa paljon, ja siihen kuluisi aikaa ja rahaa. Tässä talossa kattopellit oli vaihdettu ja asennettu uudet ikkunat ja talo sijaitsi viehättävässä pienessä Hilleisen kylässä”, Johanna kertoo.

Kaupat syntyivät saman tien talvella 2013. Reilun vuoden ajan pariskunta kävi kunnostamassa taloa, kunnes he reilut kahdeksan vuotta sitten muuttivat Vehmaalle. Elämä muuttui täysin.

Vanhasta talosta on sukeutunut lämminhenkinen koti. ”Tämän talon hinnalla me ei oltaisi saatu edes parkkipaikkaa Helsingistä. Pääkaupunkiseudulta oli senkin takia lähdettävä pois”, Johanna Merinen toteaa. Kuva: Sanne Katainen

Johanna ja Veikko ovat paljasjalkaisia stadilaisia, Helsingissä syntyneitä, joilla ei ollut juuri mitään siteitä maaseudulle. Elämä kaupungissa alkoi kuitenkin hiertää, sillä tuntui, että sitä elettiin kalenterin mukaan ja kaikki suunnitelmat ladattiin viikonloppuun ja lomaan. He alkoivat etsiä paikkaa maalta.

”Me haluttiin tilaa kotona ja väljyyttä ulkona, luontoa ja rauhaa, yksinkertaista elämää. Maalla on myös parempi mahdollisuus vaikuttaa elämän sisältöön ja kustannuksiin”, Johanna määrittelee.

Talon ostettuaan Veikko irtisanoutui töistä ja remontoi taloa. Muuton jälkeen hän aikuisopiskeli metalliartesaaniksi ja sai työpaikan heti sitä haettuaan. Johanna jatkoi työtään tapahtumatuottajana, sillä hän voi työskennellä missä vain, kunhan on nettiyhteys.

Vankkurisauna lämpiää pari kertaa viikossa. Tänä kesänä Jovelassa kokeiltiin kestokasseissa viljelyä ja se onnistui yli odotusten. Kuva: Sanne Katainen

Maaseudulta Johanna ja Veikko ovat löytäneet sen, mitä etsivät: rauhaa ja puuhastelua. Erityisen ihanaa Johannasta on puutarhanhoito. Puolen hehtaarin tontilla kasvaa jos jonkinlaista vihreää omista perinnepaprikoista sisällä talvehtiviin sitruunapuihin.

Selkävamman takia Johannan kasvimaa on pääosin 60 senttiä korkeissa viljelylaatikoissa. Lisäksi on marjapensaita, hedelmäpuita, kurpitsala, kasvihuone, maa-artisokkaa, pähkinäpensaita, raparperia ja erilaisia ruukkuistutuksia.

”Ei ihme, että paikkakunnan nimi on Vehmaa. Katso vain ympärillesi, joka puolella vihertää”, Johanna nauraa.

”Ensimmäisenä vuonna meillä oli ehkä viisitoista hyötykasvia plus muutama, joista ei tiedetty, mitä ne on. Tänä kesänä lajikkeita on sata. On vähän lähtenyt lapasesta!”

Johanna esittelee ylpeänä omaa siemenpankkiaan, johon hän kerää ja kuivattaa omia siemeniä. Lisäksi hän ostaa siemeniä.

”Omista siemenistä huolimatta me myös ostamme kiinnostavien kasvien siemeniä. Joulupäivä kun tulee, niin olen salissa köllöllään siemenluetteloiden kanssa ja sitten alkaa plärääminen. Tottakai käymme myös taimimarkkinoilla, mistä tänä vuonna on ensimmäistä kertaa kokeilussa aito wasabi.”

Oma siemenpankki on Johannan ylpeys. Hän kerää ja kuivattaa puutarhakasvien siemeniä. Kuva: Sanne Katainen

Johanna ja Veikko nimesivät talonsa Jovelaksi, Johanna ja Veikon Shangri-La. Talon historia ulottuu 150 vuoden taakse, mikä on Johannasta hienoa. Johanna innostui talosta niin paljon, että kirjoitti siitä ja omavaraisemmasta elämästä jopa kirjan yhdessä kuvaaja Annabelle Antaksen kanssa. Docendon julkaisema Vanhassa talossa -kirja ilmestyi tänä syksynä.

Taloon pariskunta teki niin sanotun säästävän remontin eli korjasivat sen, mikä piti korjata, mutta eivät lähteneet muuttamaan mitään.

Niinpä talossa ei edelleenkään ole vesijohtoa, vaan vesi haetaan kaivosta, ja välihuoneessa on erotteleva sisävessa. Aamupesut hoituvat tuvan lavuaarissa ja isommat pesut joka toinen päivä lämpiävässä vankkurisaunassa, jonka pariskunta osti Tori.fi:stä.

Talon toisessa päässä on Johannan toivoma tupa, keskellä pieni eteinen sekä välihuone ja makuuhuone ja toisessa päässä myös työhuoneena toimiva sali. Talo lämpiää puulla, ja tarvittaessa lisälämpöä saa erillisistä sähköpattereista tai kaasulämmittimestä. Paksut matot lattioilla eristävät kylmää talvella.

Pariskunta kävi uunivalmistajan puulämmityskurssin, jotta osaa lämmittää oikealla tavalla. Se kannatti, sillä puun kulutus putosi kurssin jälkeen kolmanneksen.

Johanna rakastaa kurpitsoita. Niille on perustettu oma kasvimaa, joka tuottaa runsaasti satoa. Taustalla näkyy vanhoista ikkunoista tehty kasvihuone. Kuva: Sanne Katainen

Tuottiko maallemuutto mitään ikäviä yllätyksiä? Johanna ei keksi yhtäkään.

”Missä tahansa elämässä on vastoinkäymisiä, mutta ei tässä ole ollut mitään niin merkittävää, että sen muistaisi. Minulla on selkävamma, ja maallemuutto tällaisen selän kanssa kuulostaa hullulta, mutta kävi päinvastoin. Selkä kipeytyisi kaupungissakin, jos istuisin toimistossa päivät. Täällä tulee paljon enemmän monenlaista liikettä, kun vähän hääräilen: istun koneella, pyörähdän pihalla koirien kanssa, puuhastelen puutarhassa. Selkä saa erilaisia asentoja.”

Ainoa harmittava asia on, että olisi pitänyt uskaltaa muuttaa jo aikaisemmin. ”Mutta kun kuuli, miten siitä seuraa ikuinen työleiri, kallis kattoremontti, ihmiset on uteliaita ja kyttäävät toisiaan, auto hajoo...Nämä eivät pidä yhtään sen enempää paikkaansa maalla kuin kaupungissakaan. Ja kaupungissa niihin ei voi edes vaikuttaa. Täällä me itse päätetään, milloin remontti tehdään ja mitä se saa maksaa.”

Pippa-kissa on emäntänsä mukaan varsinainen hoivakatti. Kuva: Sanne Katainen

Pääkaupunkiseudulta Johanna ei ole kaivannut mitään. Viimeksi hän kävi Helsingissä tammikuussa 2020.

”Kun käyn työni vuoksi Stadissa pari kertaa vuodessa, niin se on ihan hirveää, sillä kontrasti on niin suuri. Täällä normaalin elämän kova ääni on, kun kurki huutaa suolla tai kello tikittää tuvan seinällä, mutta Helsingissä on joka paikassa paljon ääniä, liikettä, levottomuutta, valoja. Hotelliyön jälkeen silmät ovat ihan punaiset ja limakalvot kuivat. Vältän pääkaupunkialueelle menoa viimeiseen saakka. Onneksi ei juuri tarvitsekaan, sillä ystävät tulevat mielellään tänne viettämään aikaa.”

Kun Veikko on töissä, Johannan seurana ovat viisitoistavuotiaat Andalusian rottaterriermixit Milo ja Maya sekä kissat Pippa ja Freya. Freya tuli perheeseen kuusi vuotta sitten villikissan pentuna, joka löytyi talon alta ja jonka Veikko kesytti.

Pihalla astelee lisäksi saunakissa Santeri, joka oikeasti on naapurin kissa, mutta tykkää saunoa Veikon kanssa. Johannan haaveissa on saada pihapiiriin vielä kanoja, ankkoja ja ehkä jokunen vuohikin, sillä omasta vuohenmaidosta olisi kiva tehdä juustoja.

Elämä tuntuu nyt oman näköiseltä ja kokoiselta.

”Olen tämmöinen kotihiiri. En juurikaan poistu omilta nurkilta, ellei ole ihan oikeaa asiaa: kauppaan, lääkäriin tai jos ystävällä on kivat juhlat. Jos pitää lähteä vuorokautta pitemmäksi aikaa pois, olen jopa vähän surullinen siitä. Kotona on kaikista ihanin olla.”

KUVATEKSTI:

Johannan mukaan merkityksellinen elämä tarkoittaa sellaista yhdistelmää arkea, missä on työtä ja kivoja puuhia ilman että elämä on merkitty kalenteriin ja kaikki suunnitelmat ladattu viikonloppuun ja lomaan. ”Yksinkertaista ja lempeää elämää. Täällä se onnistuu.”

”Tämän talon hinnalla me ei oltaisi saatu edes parkkipaikkaa Helsingistä. Pääkaupunkiseudulta oli senkin takia lähdettävä pois”, Johanna Merinen toteaa.