Yhteiskuntasopimus olisi Suomen turva

Uhkakuvat Euroopan talouden ajautumisesta kriisiin synkkenevät päivä päivältä.

Lamaan vajonnut Kreikka ei kykene täyttämään talousavun ehtoja, eikä euroryhmä kyennyt maanantaina myöskään päättämään avun seuraavasta maksuerästä. Ilman euromaiden apua Kreikan kassa on tyhjä parissa viikossa.

Euroopan väliaikainen vakausrahasto on suuruudeltaan 440 miljardia euroa. Se jää auttamatta pieneksi, mikäli kriisi leviää Kreikasta suurempiin velkamaihin.

New Yorkin yliopiston talousprofessori Nouriel Roubini antoi maanantaina uutistoimisto Bloombergin haastattelussa synkän arvion euroalueen tilasta. Roubinin mukaan euromaat ovat menettämässä kontrollinsa talouteen ja tilanteen haltuunotto vaatii vakausrahastojen nopean noston 2 000 miljardiin euroon – aikaa tähän ei ole kolmea kuukautta vaan korkeintaan viikkoja.

Riskit Euroopan taloudessa koskettavat vahvasti Suomea. Kansainvälinen luottolama koskisi myös suomalaisyritysten rahansaantia, mutta ennen kaikkea se näkyisi vientiyritystemme tilauskirjojen tyhjenemisenä.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) on viimeajat puuhannut SDP:n vaalilupausten mukaisia vakuuksia Suomen rahoille euron tukirahastoissa. Jonkinlaiset vakuudet lopulta saatiin, mutta niiden laadusta kertonee jotain se, ettei yksikään muu euromaa edes tarjottuna niitä itselleen huolinut.

Vakuuksia suurempi kysymys on, millaisessa kunnossa Suomi ottaa tulevan taantuman vastaan. Kriisinkin keskellä parhaiten pärjäävät ne, joiden oma talous on vakaalla pohjalla. Todellinen kilpailukyky mitataan lamaoloissa.

Markka-aikaan kilpailukykyä korjattiin tarvittaessa devalvaatioilla. Ikävistä sivuvaikutuksistaan huolimatta se oli lääke, jolla vienti saatiin taas vetämään ja kaupan rahavirrat kääntymään kotimaan hyvinvointia ja investointeja tukeviksi.

Tätä lääkettä ei euro-oloissa enää ole. Menestystä voidaan saavuttaa vain parantamalla työn ja pääoman käytön tehokkuutta suhteessa kilpailijamaihin.

On huomattavan kivuliasta hankkia devalvaatiota vastaava kilpailuetu maan sisäisillä päätöksillä. Tuska on viime päivinä näkynyt työmarkkinaosapuolten neuvotteluista, joiden suotuisaa lopputulosta myös maan hallitus on luvannut tukea omilla toimillaan.

Tupon – jota ei saa tupoksi kutsua – paluu kertoo sopimisen tarpeesta kriisin uhatessa. Tiistain tapahtumat taas kertovat sopimisen vaikeudesta.

Niin tärkeää kuin suomalaisesta työstä sopiminen onkin, on välttämätöntä muistaa, etteivät sopijaosapuolet edusta koko Suomen kansaa – eivät edes kaikkia työntekijöitä tai työnantajia.

Ulkona päätöksenteosta ovat muun muassa pienyritykset, maanviljelijät, eläkeläiset, työttömät ja työkyvyttömät sekä lapset ja opiskelijat. Osana työmarkkinaratkaisua korporaatiot ja hallitus päättävät paljolti myös koko muun yhteiskunnan hyvinvoinnista.

On oikeutettua kysyä, kuinka hyvin muun yhteiskunnan etu tulee tupo-pöydissä huomioitua. Pahimmillaan sopu saadaan sopimalla eduista, jotka päätöksistä osattomat joutuvat maksamaan.

Mahdolliseen talouskriisiin valmistautuminen edellyttäisi laajaa yhteiskuntasopimusta, joka työmarkkinoiden lisäksi ottaisi kantaa yritysten vastuuseen työpaikoista.

Sopimuksen pitäisi sisältää myös kansallinen yhteisymmärrys siitä, missä järjestyksessä kriisin vaatimia leikkauksia ja veronkorotuksia toteutetaan.

Kattava sopimus yhteisvastuusta olisi Suomelle nyt turvaksi. Onnistumisista esimerkiksi sopii hyvin Saksa, joka sisäisin sopimuksin käänsi yhdistymisen kustannukset ja teollisuutensa vaikeudet kilpailukyvyksi, jota muut kadehtivat.