Lihantuottaja kaipaa julkista puolustusta

Maa- ja metsätalous on ollut sosiaalidemokraateille perinteisestikin vierasta ja jännittävää aluetta. Syksyllä SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ja erityisesti häntä sijaistanut Sanna Marin kompastelivat puolueensa hakkuukannoissa. Nyt Rinne on ajautumassa hankaluuksiin lihaveroa koskevien linjaustensa kanssa.

Koko SDP:n lihakohu sai alkunsa Rinteen vastauksesta Helsingin Sanomien vaalikoneeseen. Hän sanoi olevansa samaa mieltä siitä, että suomalaisia pitäisi esimerkiksi verotuksen keinoin ohjata vähäisempään lihansyöntiin.

Rinne jatkoi päättelyään Ylen vaali­tentissä (14.3.). Muun muassa pää­ministeri Juha Sipilän grillaamana Rinne vetäytyi lihaverosta, mutta totesi ajavansa kestävän kehityksen arvonlisäveroa, joka voisi kohdistua esimerkiksi lihaan.

Vielä viikonloppuna omiensakin ihmettelyn kohteeksi joutunut Rinne tarkensi puoluevaltuustossa, ettei SDP kannata lihaveroa. Silti hän oli ajamassa edelleen kestävän kehityksen arvonlisäveroa, joissa haitallisia tuotteita voitaisiin verottaa muita tuotteita enemmän (MT 18.3.).

Rinne ei ole osannut eritellä, miten mahdollinen lihaan kohdistuva valikoiva arvonlisävero erottelisi suomalaiset tuotteet ja vaikkapa brasilialaisen lihan, johon Rinne on erikseen viitannut. Hän kuitenkin painotti laivoilla tuotavan tuontiruuan ilmastopäästöjen olevan selvästi kotimaista ruokaa suurempia.

Rinteen takeltelu on muissa puolueissa aiheuttanut hilpeyttä ja jopa vahingoniloa. Tähänkään ei ole syytä. Demarijohtajan takeltelu osoittaa selvästi, kuinka herkkää ilmastokeskustelu kaiken kaikkiaan on. Poliitikkoja tai edunvalvojia, jotka pystyisivät ymmärrettävästi suhteuttamaan kotimaisen ja ulkomaisen lihan ilmastovaikutukset ei ole julkisuudessa näkynyt.

Tämä voi olla merkki siitä, että media on puolensa valinnut. Yhtä lailla se voi olla merkki siitä, että isot lihatalot ja niiden edunvalvojat eivät uskalla, osaa tai huomaa osallistua keskusteluun. Muun muassa Elin­tarviketeollisuus on ollut asiasta aivan hiljaa.

Lihateollisuuden pitäisi aktivoitua asiassa. Momentum olisi nyt. Ylen vaalitentissä poliitikkojen usko suomalaisen ruuan paremmuuteen tuli joka tapauksessa vahvasti esille. Tilausta olisi selvästi faktoille, jotka tukisivat kotimaista teollisuutta ja sen työpaikkoja ja erityisesti kestävää ekologista jalanjälkeä.

Veden riittävyys, eläintenkohtelu ja nurmen hiilensidonta ovat varmasti valtteja, mutta muitakin on.

Samalla olisi vältettävä vastakkainasettelua kotimaisen kasvis- ja lihantuotannon kanssa. Kuluttaja päättää, mitä syö. Jos hänen mielestään kasvis­ruoka on parempaa, niin sitten niin on. Mutta valinnan pohjaksi olisi saatava esille laajasti faktoja sekä kasvis- että lihantuotannon vaikutuksista. Sillä on valtavasti väliä, missä ja miten elintarvikkeet on tuotettu.

On hyvä, että ruoka ja sen ekologisuus ovat ilmastokeskustelussa mukana. Silti on tarpeen suhteuttaa asioita toisiinsa. Päästöjen osalta lento­liikenne on jo jonkin aikaa ollut perustellusti huomion kohteena. Sen sijaan laivaliikenteen valtavista päästöistä puhutaan aivan liian vähän.

Myös sementin ja rakennusteräksen hiilijalanjälki on huomattavan suuri. Se tulisi ottaa huomioon ilmasto- ja metropolikeskustelussa siitäkin huolimatta, että rakennusteollisuus ja monet muut elinkeinoelämän etujärjestöt eivät tätä halua.

Vähitellen ilmastokeskustelu kuitenkin laajenee myös olennaiseen. Ruoka ja metsät ovat tärkeitä, mutta kokonaisuuden kannalta olennai­sempia ovat monet muut asiat. Talouskasvun rakenne on muutettava. Tavaroiden sijasta on tuotettava muuta, vaikkapa hiilensidontaa.