Kaukopartiomies luotsasi Suomen murroksen läpi

Presidentti Mauno Koiviston kuolema kouraisee syvältä suomalaisia. Kun aiempaa valtionpäämiestä muistellaan lämmöllä, samalla palautetaan mieleen olennaisia paloja suomalaisuudesta ja maamme lähihistoriasta. Koiviston elämä ja ura ovat ainutlaatuinen kertomus siitä, millaisessa maassa me elämme.

Se on kertomus raskaista realiteeteista, suurista mahdollisuuksista ja arvopohjaisesta suhtautumisesta oman isänmaan kehittämiseen. Mauno Koiviston elämä on suuri kansallinen tarina.

Jo pelkästään se, että vaatimattomiin oloihin syntyneestä ja nuoruutensa satamatöissä ja sodassa viettäneestä turkulaisnuorukaisesta tuli myöhemmin moninkertainen ministeri, Suomen Pankin johtaja ja Tasavallan Presidentti on toki ainutlaatuinen.

Myös tapa, jolla tämä kaikki tapahtui, on kiehtova. Se on osoitus siitä, mihin lahjakkuus, tahto ja oikeudentunto voivat viedä. Se on myös osoitus siitä, miten suomalainen sodanjälkeinen yhteiskunta toimii.

Jatkosodan erittäin vaativissa rintamatehtävissä kulutettu aika muokkasi Koiviston ajattelua ja ulkopoliittista harkintaa. Kun Neuvostoliitto aikanaan romahti ja Baltian maat itsenäistyivät, monet odottivat Koivistolta nopeampia reaktioita. Koivisto piti kuitenkin harkitsevan linjansa. Hän ohjasi maltillisesti pienin, mutta päättävin askelin Suomea kohti länttä. Myöhemmin Koivisto vaikutti keskeisesti siihen, että Suomi hakeutui osaksi Euroopan Unionia ja sen valuuttajärjestelmää.

Jollain tavalla kuvaavaa Koiviston uralle on myös se, että hän kotiutui sodasta alikersanttina. Johtajana, joka on lähellä miehiään. Suomalaisessa yhteiskunnassa tätä on aina arvostettu. Niin tätä maata on menestyksekkäästi johdettu monella alalla. Myös Koiviston kansansuosiossa oli piirteitä aidosta karismasta. Se e synny suurista eleistä ja isoista lupauksista. Se syntyi harkinnasta, tosiasioiden tunnistamisesta ja toisten arvostamisesta.

Vähäeleisyys ja hitaalta tuntuva fundeeraus itse asiassa peittää alleen sen työn merkitystä, jota Koivisto ulkopolitiikassa teki. Neuvostoliiton kanssa sodan jälkeen solmitun ystävyys- ja yhteistyösopimuksen päättäminen, Berlinin muurin sortuminen, idän ja lännen uudentasapainon syntyminen ja EU:n laajeneminen ovat kaikki yhdessä ja erikseen valtavan suuria asioita.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana Koivisto vei Suomen kaiken tämän läpi. Erinomaisella tuloksella.

Myös sisäpolitiikassa Koiviston harkinta ja arvopohjaisuus tuotti merkittäviä tuloksia. Urho Kekkosen poikkeuksellisen pitkän ja jopa demokratian perusteita koetelleen presidenttikauden jälkeen Koivisto normalisoi valtion päämiehen tehtävän. Parlamentarismin ja demokratian toteutumisen takia hänen suorituksensa on äärimmäisen tärkeä.

On myös muistettava, että Koivisto oli sosialisti ja maan ensimmäinen vasemmistotaustainen presidentti. Samalla hän oli realisti sekä suhteessa elinkeinoelämään, maatalouteen että poliittisesti toisella tavalla ajatteleviin.

Julkiselle sanalle Koiviston omaehtoinen fundeeraus ja monipolvinen ajattelu ei aina ollut helppoa. Koivisto osasi myös käyttää vaikutusvaltaansa suhteessa mediaan. Hän oli tarkka siitä, millä tavalla hänen ajatteluaan tulkittiin. Eikä se aina sujuvaa ollutkaan – ei kummallekaan osapuolelle.

Koivisto osasi myös tarvittaessa sanoa suoraan, mitä toimittajista ajatteli. Vertaus ammattikunnan yhtymäkohdista sopuleihin on tästä mieleenpainuva esimerkki.

Kun tieto Koiviston kuolemasta saavutti suomalaiset perjantai-iltana, reaktiot kansan keskuudessa olivat vahvat, lämpimät ja arvostavat. Ylen suorassa radio-ohjelmassa eräs lentopallokentiltä Koiviston muistanut kuulija arvosti erityisesti hänen suoritustaan blokkaajana.

Vaatimattomasti ja vähäsanaisesti kentällä esiintynyt isokokoinen Koivisto oli ulottuva verkkopelaaja, joka torjui tehokkaasti vastapuolen hyökkäyksiä.

Vertaus on hyvin osuva. Sellainen Koiviston ura oli myös muilla kentillä.

Nyt suuri torjuja on poissa.