Terroristit eivät voita demokratiaa

Kuva: WOLFGANG RATTAY

Norjassa tapahtui sellaista, mitä ei Pohjoismaissa ole uskottu voivan tapahtua. Poliittissävytteinen terrori-isku viattomia siviilejä vastaan vei lähes 100 ihmisen hengen. Järjettömältä tuntuva siviilien joukkomurha keskellä kirkasta päivää on tapahtuma, jota on vaikea uskoa todeksi.

Norjan traagiset tapahtumat eivät ole ainoa tapaus lajissaan. Meillä suomalaisilla on

kipeässä muistissa kaksi koulu-

ampumista, joista molemmissa kuoli useita nuoria. Nämäkin raakalaismaiset tapaukset tuntuivat uskomattomilta järjestäytyneessä ja sivistyneessä yhteiskunnassa.

Sekä Norjan että Suomen tapauksissa teon tekijöiden taustoista löytyy paljon yhteistä. Kaikilla oli yksinäisyydestä johtuvia sosiaalisia ongelmia, ja he tunsivat olevansa normaalin yhteiskunnan ulkopuolella. Kaikki myös hakivat internetin keskustelupalstoilla yhteyttä samanhenkisiin, terrorista ja joukkomurhaamisesta kiinnostuneisiin piireihin.

Vaikka poliisi seuraakin netin keskustelupalstoja, eivät terroritekojen suunnittelijat kuitenkaan jääneet kiinni verkossa.

Norjan ja Suomen tapauksilla on myös eroja. Näyttää siltä, että Norjan tapaukseen liittyy voimakas poliittinen motiivi. Tekijä oli poliittisilta asenteiltaan äärioikeistolainen ja hän ilmoitti olevansa kristitty. Nettipalstoilla ampuja kirjoitteli maahanmuuttajia ja islamia vastaan.

Kahden eri terroriteon suuntaaminen hallitusta ja työväenpuolueen nuorisoliittoa vastaan viitaa myös teon poliittiseen luonteeseen. Kohde oli tarkoin harkittu, samoin koko operaatio. Miksi juuri nuorisoliiton leiri valittiin kohteeksi, on vielä arvoitus.

Norja on ollut muiden pohjoismaiden tavoin avoimuuden ja demokratian esikuva maailmalla. Kun järjetön teko tapahtuu, joudutaan tietysti kysymään, onko avoimuutta ollut liikaa.

Avoimuus ei kuitenkaan ole syynä terrorismin syntyyn, päinvastoin. On muistettava, mikä terroristien perimmäinen pyrkimys on – demokratian tuhoaminen. Terroristit haluavat pakottaa kansanvaltaisen järjestelmän sulkeutumaan.

Demokratian mahdollisuutta

vastata demokratian väärinkäyttäjien haasteeseen on pohdittu paljon. Myös Suomessa jouduttiin tämän kysymyksen

eteen 1930-luvulla. Silloin päädyttiin Urho Kekkosen ja muiden demokraattien johdolla siihen, että demokratialla on oikeus itsepuolustukseen. Kansanvaltainen järjestelmä ei ole lammas, joka vaikenee teurastajiensa edessä.

Demokratian pitää puolustautua, mutta sillä on myös velvollisuus arvioida omaa tilaansa. Jotakin on vialla silloin, kun hyvinvointiyhteis-

kunnan pinnan alla muhii sairasta tuhoamisvimmaa.

Lainsäätäjät joutuvat myös harkitsemaan, missä ovat vihapuheen rajat. Voidaanko netissä tai muilla foorumeilla rajoittaa kansanosaa, ihmisryhmää tai yksilöä vastaan suunnattua vihapuhetta. Vihapuheiden tekijät esiintyvät usein nimettöminä, jolloin sanottava sanotaan vielä äärimmäistäkin kovemmassa muodossa.

Vaikein ja suurin kysymys on se, miten nolla-

toleranssi vihapuheita vastaan toteutetaan. Vihapuheille on pantava sulku, sen Euroopan historia viime vuosisadalta osoittaa. Vaikeampi kysymys on se, miten järjetön kehitys pysäytetään.

Oslon tapahtumat ovat järkyttäneet norjalaisia, jotka ovat tottuneet rauhalliseen elämänmenoon. Järkytys on ollut suuri myös muissa Pohjoismaissa. Suomalaiset ymmärtävät hyvin norjalaisten tilanteen ja ottavat osaa Norjan suruun.

Välitön johtopäätös tapahtumasta on se, että kaikissa pohjoismaissa lisätään äärioikeistolaisten liikkeiden seurantaa. Näin pitää tehdä, mutta se ei yksin riitä.

Demokratian puolustaminen vaatii jatkuvaa toimintaa. Terroristeille ei voida antaa tuumaakaan periksi, ei edes asenteissa.