Pääkirjoitus

Maatalous on melkoinen hiilisieppari, mutta päästökeskustelussa tämä fakta kiistetään

Kiivaana vellovassa ilmastokeskustelussa usein unohtuu, että maa- ja metsätalous ovat käytännössä ainoita, jotka sitovat hiilidioksidia ilmasta. Sen sijaan, että ne nähtäisiin ratkaisuna, ne halutaan nähdä ongelmana. Laskelmissa metsien hiilensidonta otetaan toki osin huomioon, mutta maataloudessa näin ei ole.

Viljapeltojen ja säilörehunurmien tuottaman sadon sitomaa hiiltä ei laskelmista löydy. Syynä tähän on MTK:n ympäristöjohtajan Liisa Pietolan mukaan, että vallitsevassa ilmastopolitiikassa ja päästölaskennassa sato lasketaan nollanieluksi, koska sato syödään. Maaperän sitomaa hiiltä ei huomioida täysimääräisesti, koska siitä ei ole tietoa riittävästi.

Aivan kuten EU-tason metsin hiilinielua koskevissa lulucf-laskelmissa, lopputulos riippuu siitä, millaisia lukuja laskukaavaan laitetaan. Jos päästöjen vastapainoksi otettaisiin maatalouden tuottaman sadon sitoma hiilidioksidimäärä, olisi laskelmien lopputulos aivan erilainen kuin nyt.

Karkeasti arvioiden puukuution kasvu sitoo noin tuhat kiloa hiilidioksidia. Jos metsähehtaarin puumäärä kasvaa vuodessa kahdeksan kuutiota, se sitoo hiilidioksidia noin kahdeksan tonnia. Samaan päästään myös peltoviljelyssä. Mitä suurempi sato, sitä isompi on nielu.

Viiden tonnin viljasato sisältää hiiltä vajaa puolet eli noin 2 250 kiloa. Siihen tarvitaan yli 8 000 kiloa hiilidioksidia. Tämän lisäksi oljet ja juuret sisältävät sadon verran hiiltä. Yhteensä viiden tonnin viljasato sitoo hiilidioksidia noin 16 000 kiloa. Se, kuinka paljon hiiltä lopulta jää maan alle, tarkentuu tutkimusten edetessä.

Jos nurmisatoa saadaan 10 000 kiloa kuiva-ainetta hehtaarilta vuodessa, sitoo sen tuottaminen 16 000 kiloa hiilidioksidia. Lisäksi nurmen juuristo on sitonut hiilidioksidia kaksinkertaisen määrän verrattuna viljoihin.

Melkoisesta hiilisiepparista peltoviljelyssä on kysymys, mutta päästökeskustelussa tämä fakta kielletään. Siitä pitäisi puhua, vaikka se ei tarkoitakaan, ettei uusia menetelmiä päästöjen vähentämiseksi ruuantuotannossakin tarvita. Toisin kuin annetaan ymmärtää, toimia päästöjen vähentämiseksi on maataloudessa sekä pelto- että kotieläinpuolella tehty paljon.

Monet näistä ilmastotoimista on tehty tutkimustietoon perustuen. Jos niiden vaikutus ei ole ollut odotetun kaltainen, pitää tutkimusta tehostaa. Ennen uusien vaatimusten esittämistä pitää olla tiedossa, miten niihin päästään. Tämä on kova haaste maatalousalan tutkijoille.

Se, ettei maataloustuotteiden sitomaa hiiltä huomioida päästölaskelmissa, vääristää kokonaiskuvaa. Jos perusteena on, että lopputuote syödään, ruuan päästöt voisi laskea loppukäyttäjän piikkiin. Näinhän tehdään muun muassa fossiilisten polttoaineiden kohdalla. Ei niiden päästöjä lasketa tuottajamaiden piikkiin, vaan – kuten hyvin tiedämme – loppukäyttäjien.

Meillä esitetään myös tilastoja, miten päästöjä syntyy maan eri alueilla. Näissä tilastoissa maaseutuvaltaiset kunnat ovat kärjessä, koska syömisen päästöt ovat ulkoistettu niille. Tilastot voisi laatia niin, että päästöt laskettaisiin sinne, missä ne todellisuudessa ruuastakin syntyvät.

Poliittisesti on ymmärrettävää, että ruokakeskustelussa poimitaan itselle mieluisia yksityiskohtia ja nostetaan niitä näyttävästi esiin. Jos halutaan viedä asioita eteenpäin, keskustelussa pitää ottaa huomioon myös ruuan tuotannon ja kulutuksen myönteiset vaikutukset muun muassa ilmastolle, ravitsemukselle, terveydelle, huoltovarmuudelle ja työllisyydelle.

On hienoa, että ruoka ja sen tuottaminen kiinnostavat suomalaisia. Lähtökohtana pitää kuitenkin olla, että maatalouden tärkein tehtävä on tuottaa ruokaa. Sitä tarvitsevat kaikki.

Ruuan päästöt voisi laskea loppukäyttäjän piikkiin.

Lue lisää

Viljelijöiden hätä on todellinen

Unohtuuko ilmastotavoitteissa ruuan ravintosisältö?

Reilu siirtymä, mutta miten ja minne?

Energiakriisistä seuraa ruokakriisi