HEVOSELÄMÄÄ Tuulitukka ja liinaharja

Luminen vaahteranoksa kolkuttaa ullakon ikkunaan. Se taivuttaa varjollaan illan sinisen hetken seinille olennoiksi, jotka liikehtivät sirosti kuin balettitanssijat.

On mummon hautajaisten jälkeinen päivä. Aika on hetkeksi pysähtynyt. Mielen täyttävät lämpöiset muistot ajasta, jolloin päivät olivat höyhenenkeveitä. Kurkotan kirstuun, joka on sullottu huoneen perimmäiseen nurkkaan. Värähdän.

Mielen äärillä värjyy muisto, kuin usvan keskellä häämöttävä hahmo. Tunnen menneisyyden haamujen tanssin ympärilläni; hameenhelmat hulmahtelevat ja saavat hämähäkinverkon katonrajassa heilahtelemaan.

Osa minusta haluaa avata kirstun, osa paiskata oven takanaan kiinni. En kuitenkaan lähde. Kädet vapisevat, kun väännän säppiä. Ruosteiset saranat valittavat. Nousen sytyttämään kattolampun. Laudat vaikertavat painoni alla kuin nilkkani, joka vieläkin valittaa rasittuessaan.

Siirrän syrjään pölyisen räsymaton, jolla esine on peitetty. Vedän henkeä ja astun vaistomaisesti askeleen loitommas.

Kosteus on saanut kullanruskean maalipinnan lohkeilemaan, silmät ovat himmentyneet. Jouhista punotut harja ja häntä roikkuvat elottomina. Vasemman lavan päällä on pitkä arpea muistuttava viilto.

Epäröin koskettaa lapsuuteni kalleinta aarretta, ukin rakentamaa keinuhevosta. Kuljetan sormia puunsyitä myöten, turvasta kaulan kaarta seuraillen, selkään, lapoihin. Taputan uskollista ratsuani ja painan pääni sen kylkeä vasten. Siro, kadonnut ystäväni.

Talutan ratsuani rinteellä. Aurinko lämmittää selkää, ruohonkorret kutittavat varpaissa, ne tuntuvat äidin suukolta poskella.

Hypähdän kannon päälle, otan suitsista lujan otteen ja ponnistan ratsaille. Siro värähtää pidätellystä innosta.

Ihoa hellii tuulen kuiskailu, silmät häikäistyvät taivaan huolettomasta sinestä. Maistan suussani seikkailun. Laukkaavan hevosen voima siirtyy minuun. Oi, tätä vapauden riemua!

Nauran – minä ja ratsuni olemme yhtä, sama innostus siivittää matkaamme. Lähestyvä jyrkänne ei meitä pelota.

Hiukseni ja ratsuni harja hulmuavat valtoimenaan kuin tuulenvireessä lainehtiva ohrapelto. Vaaleanpunainen lemmikkipupuni Nöpötin pompahtelee edessäni luppakorvat hilpeästi heilahdellen.

Makaan lattialla. Jotain märkää ja tahmeaa valuu vasemmasta ohimosta olohuoneen villamatolle. Nilkkaa koskee niin, että silmissä vilistää. Isovanhemmat ovat kumartuneet ylleni.

Mummo kysyy, kuulenko, mitä hän sanoo.

Yritän vastata, mutta sanat eivät suostu tulemaan. Koetan kysyä, onko Siro kunnossa.

Jalkaan koskee entistä tuimemmin. Puristan sormet nyrkkiin. Oikeassa kädessä on vieläkin punainen hyppynaru. Heitän sen pois. Miksiköhän otin sen mukaan retkelleni? En ikinä voisi lyödä Siroa. Vaikka yritänkin olla reipas tyttö, kyyneleet tulevat.

Mummon ja ukin kasvot pyörivät silmissäni kuin eläimet karusellissa.

Valkotakkinen lääkäri antaa minulle tikkukaramellin. Hän kääntelee nilkkaani, mummo pitää kädestäni kiinni. Ohimooni on ommeltu viisi tikkiä. En ymmärrä aikuisten puheesta kuin muutaman sanan.

Mummo silittää päätäni. Lääkäri kertoo, että pääsen vähäksi aikaa Osastolle, muiden lasten kanssa samaan huoneeseen. Jalkani saadaan siellä kuntoon, ja kohta voin jälleen juosta kavereiden kanssa hippasilla.

Osasto kuulostaa seitsemänvuotiaan korvissa hienolta paikalta.

Hoitaja tuo huoneeseen pyörätuolin. Mummo työntää minut siinä Osastolle. Tunnen itseni tärkeäksi. Olemme jo ovella, kun lääkäri kysyy mummoltani, missä olen tahrannut jalkani ruohoon, näin tammikuussa.

Mummo jatkaa matkaa vastaamatta. Ajattelen, että hän ei varmaan kuullut lääkärin kysymystä.

Kun palaan seuraavan kerran mummolaan, Siro on poissa. En löydä Nöpötintäkään, mutta en uskalla kysyä mummolta ja ukilta, mihin ne ovat menneet. Mummo on ostanut minulle upouuden hyppynarun. Se on vihreä.

Silitän keinuhevosen harjaa ja painan käden vatsalleni. Tyttäreni liikahtaa. Siro ja hän löytävät aikanaan uusia, ihmeellisiä paikkoja, kokevat yhdessä huimia seikkailuja. Hymyilen.

Nostan Siron syliini. Jotain vaaleanpunaista putoaa sen jalaksesta. Kun sormeni koskettavat yhä pörröistä turkkia, se tuntuu terävien hampaiden puraisulta.

Pudotan pupun kirstun pohjalle, punaisen hyppynarun päälle. Suljen kannen. Kuulen elävästi Nöpöttimen huudon: ”Riina, älä ole pelkuri. Käytä raippaa!”

Seuraan sormella ohimon arpea, nilkkaa vihlaisee; muistot huimasta ratsastusretkestäni.

Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin käyttänyt raippaa?

TARJA SIPILÄINEN

Lappeenranta

Avaa artikkelin PDF