Mielenterveys on ihmiselle kaikki

Yksinomaan alle 30-vuotiaille kertyi vuonna 2008 yli 400 000 sairaspäivää masennuksen

takia. Luku on karmea, mutta ymmärrettävä.

Masennus on sairaus, joka ei buranalla lähde ja sairauspoissaolot voivat venyä. Apua pitäisi siis jo kansantalouden kannalta ajateltuna olla tarjolla riittävän nuorille.

Pienimmän löytämäni arvion mukaan noin 10 prosenttia suomalaisista kärsii jonkinasteisesta masennustilasta. Vain osa hakee apua vaivaansa, joten osuuden arvioiminen on hyvin hankalaa. Varmaa on, että osuus on hyvin merkittävä.

Lasten ja nuorten hyväksi tehtävä mielenterveystyö on kenties paras mieleeni tuleva

hyväntekeväisyyskohde. Tämä ei silmissäni

kuitenkaan vähennä aikuisten tai vanhusten

hyväksi tehtävän työn arvoa.

Elokuun Kantri-lehdessä äiti kertoo

perheensä syvästä surusta esikoispojan itsemurhan jälkeen.

”Tuntui, että happi loppuu. Ettei voi elää varttiakaan”, äiti toteaa.

Todellisuudessa hyvin nuoret ihmiset päätyvät henkilökohtaiseen ratkaisuun varsin harvoin. Jokainen tapaus on kuitenkin vertaansa vailla oleva tragedia, joka saa pohtimaan tekoon

johtaneita syitä.

Koulukiusaaminen ja yksinäisyys voivat

varmasti aiheuttaa masennusta, joka saattaa heijastua koko loppuelämään. Asiaan pitäisi pystyä puuttumaan ajoissa, mutta se lienee jo osoittautunut ilmeisen mahdottomaksi.

Suomessa on vuodesta 1990 ollut voimassa mielenterveyslaki. Se velvoittaa kunnan järjestämään alueelleen mielenterveyspalvelut

riittävässä laajuudessa.

Oma näkemykseni on, että jos maassa tehdään keskimäärin 1 000 itsemurhaa vuodessa, laajuus ei ole riittävä. Ihmiseltä ei tietenkään voida tulla

kotiin kysymään miten hänellä menee. Ehkäpä

kuntalaisten tulisikin tuntea mielenterveyspalvelujen ensiapupiste yhtä hyvin kuin

lähimmän lääkäripäivystyksen paikka.

Yksinäisyys tai suoranainen eristäytyminen ei yleensä ole kenellekään hyväksi, mutta

tuhoisaa se on erityisesti masennuksen kourissa kamppailevalle.

Usein järkkynyttä mieltä auttaa keskustelu tai pelkkä kuunteleminen. Jos läheisille ei asiasta uskalla avautua, tarjolla on ammatti- ja vapaaehtoisapua.

Erilaiset auttavat puhelimet saavat vuosittain valtavan määrän soittoja yksinäisiltä ja ahdistuneilta ihmisiltä. Joukossa on tietysti paljon muitakin kuin mielenterveysongelmaisten puheluja, mutta avun tärkeyttä se ei poista.

Minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi puolison tai lapsen menettäneet

ihmiset jaksavat päivästä toiseen. Onko suomalainen sisu sitä, että murheen ja masennuksen kanssa pitää vain pärjätä yksin?

Vai hakevatko ihmiset apua, mutta häpeävät kertoa siitä? Raskaasta elämäntilanteesta ammattiavulla pelastuneiden kertomukset saattaisivat pelastaa tulevaisuudessa ihmishenkiä.

Maanviljelijän ammatti ei ole helpoimmasta eikä rennoimmasta päästä. Yksinäinen puurtaminen ja kasaantuvat paineet voivat osoittautua ylivoimaisiksi taakoiksi. Jos tuohon yhtälöön vielä lisää pimeän talvi-illan ja vauhdilla tyhjenevän pullon, alkaa sivullista hirvittää.

Maaseudulla avun tarpeen tunnustamisen vaikeus todennäköisesti korostuu, eikä ongelmia valiteta ainakaan oman kylän väelle. On hienoa,

että ihmisille on erityinen maaseudun tukihenkilöverkko, jolle kylien olot ovat tuttuja.

Entuudestaan tuntemattomalle ihmiselle on puhelimessa helpompi kertoa ongelmistaan, koska voi olettaa, että hän suhtautuu niihin

suhteellisen objektiivisesti.

Sydän- ja verisuonitautien vähentyessä meitä vaanii nurkan takana uusi kansantauti. Kukaan ei tiedä, mikä masennuksen todellinen kokonaisvaikutus suomalaisten kansanterveyteen on. Sen havaitseminen, avun hakeminen ja hoito ovat kaikki vaikeita tehtäviä.

Ihmisiä tulee kannustaa voittamaan häpeä ja hakemaan apua ajoissa. Vaikka sitten pistäytymällä yksinäisenä hetkenä naapuriin kahville tai tarttumalla talvi-iltana pullon sijasta puhelimeen.

antti.hirsaho@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF