Metsä tunkee kaupunkiin

Hullut metsot ja Seurasaaren oravat ovat kuuluisia esimerkkejä ihmisen seuraan hakeutuneista metsän eläimistä. Niitä pidetään jotenkin poikkeuksellisina.

Kaupunki ja metsä kuulostavat toistensa vastakohdilta. Niin onkin suuressa osassa maailmaa: kaupungit ovat syntyneet keskelle ikiaikaista maatalousmaisemaa. Pohjolassa tilanne on kuitenkin toinen, sillä kaupungit on rakennettu metsän keskelle.

Keskuspuisto ja muut suuret lähiöiden ja asutuskeskusten väliin jäävät alueet ovat puistonimikkeestä huolimatta metsää.

Helsingin pinta-alasta noin viidennes on metsää, jota hoidetaan milloin talousmetsän tapaan, milloin puistomaisesti ja milloin erityisiä luontoarvoja säästäen. Mielipiteet siitä, millaisilta näiden alueiden pitäisi näyttää ja mitä niissä saa tehdä, vaihtelevat suuresti.

Helsingin yleisimpien kasvien joukkoon kuuluu useita metsälajeja, kuten hietakastikka, maitohorsma, vadelma, metsälauha, mustikka, raudus- ja hieskoivu, raita ja pihlaja.

Näistä vain mustikka on rajoittunut pelkästään metsäympäristöön. Muita tapaa aivan ydinkeskustastakin erilaisilta paljaan maan kaistaleilta, joita katujen ja rakennusten väliin jää. Koivujen, raidan, pihlajan ja vatun taimia löytää suurkirkon portailtakin kivien välistä.

Useimmiten taimet tuhoutuvat jo aivan nuorina – mutta niin niille käy metsäympäristössäkin.

Varsin hyvin on kaupunkiin sopeutunut kangasmetsien hietakastikka, joka pystyy kasvamaan katuasfaltin ja rakennusten väliin jäävässä kapeassa raossa. Se on yksi Helsingin runsaimmista kasveista! Suurimmat kasvustot ovat ratapenkereillä ja tienpenkoilla sekä joutomailla.

Jos ihminen jostain syystä joutuisi hylkäämään kaupungin, asfaltin ja betonin rakosissa, katoilla ja räystäskouruissa itäneet taimet muuttaisivat muutamassa vuosikymmenessä kaupungin katukuilut metsäksi.

Kaupungissa parhaiten viihtyvät metsäkasvit kuuluvat metsän pioneereihin, niihin lajeihin, jotka valtaavat hakatut, myrskyn kaatamat tai palaneet metsät.

Kaupunkien tiheään rakennetuilta ydinalueilta puuttuvat vanhan, vakiintuneen metsän lajit, sellaiset, jotka vaativat pysyvästi kosteaa ilmastoa, varjoa ja vanhojen puiden seuraa.

Helsingin Keskuspuisto samoin kuin lähiöiden ympäristöjen metsäkaistaleet ovat jo oikeata metsää kaikkine metsän lajeineen, vaikka ihmisen toiminta on niitä muuttanut.

Metsiin on syntynyt tiheä polkuverkosto. Sammalet, jäkälät ja varvut joutuvat väistymään tallatuilta paikoilta ja tilalle vaeltaa ihmisen seuralaislajeja, kuten piharatamo, kylänurmikka ja nurmirölli.

Koirien ulosteet ja muut ihmistoiminnan mukana metsään kulkeutuvat ravinnelisät aiheuttavat paikallista rehevöitymistä, mikä näkyy esimerkiksi tuuheina vattu-, nokkos- tai heinäkasvustoina. Muutoinkin kaupunkimetsissä heinät ja ruohot ovat runsaampia kuin maaseudun metsissä.

Viime vuosikymmeninä suuretkin eläimet ovat alkaneet kotiutua kaupunkiin.

Kanahaukan voi nähdä pulujahdissa aivan Helsingin ydinkeskustassa. Kerrassaan kuuluisaksi tuli Maalaistentalon katolla pesinyt huuhkaja, oli se sitten jalkapallonystävät hurmannut Bubi tai ei. Yön hiljentämillä kaduilla kuljeskelee ruokaa etsien supikoiria ja kettuja. Harakka ja varis pesivät puistopuissa.

Eläimillä kyse on siitä, löytyykö ravintoa. Orava viihtyy hyvin puistoissa, jos sillä on ruokaa saatavilla ja riittävästi puita suojapaikoiksi. Ei se kuusen käpyjä kaipaa, jos pähkinöitä saa!

Yhtä lailla liito-orava menestyy ihmisen seurassa, jos vain ravintoa ja suojapaikkoja on riittävästi. Kerrostaloalueilla puusto on liian harvaa, mutta pientaloalueilla liito-orava kyllä viihtyy.

Bubi osoitti, ettei huuhkajakaan ole välttämättä metsän asukas. Korkeat rakennukset vastaavat kallioseinämiä, joilta huuhkaja luonnossakin löytää usein pesäpaikkansa. Jos jätehuolto repsahtaa, voi karhukin muuttaa kaupunkiin.

Lähiöitä ympäröivät metsät takaavat asuinpaikan oikeille metsän eläimille.

Isotkin eläimet osaavat piilotella. Tarkkailin kerran hirveä, joka Espoossa odotti hiljaista hetkeä ylittääkseen pururadan. Se seisoi paikallaan tuuheassa koivuvitikossa tuskin kymmenen metrin päässä pururadasta. Yksikään hölkkääjistä ei näyttänyt huomaavan sitä. Kun sopiva tauko tuli, hirvi asteli rauhassa polun toiselle puolelle.

Pihapuut tuovat luonnon ja metsän lajit lähelle. Pihakoivussa laulava peippo ilahduttaa, mutta pihakuuseen iskeytynyt kirjanpainaja tekee sen minkä metsässäkin: puu kuolee.

Entä hullut metsot? Monilla on sellainen käsitys, että metsojen soidinpaikat olisivat ikiaikaisia. Mutta jos metso olisi niin sitoutunut vanhoihin soidinpaikkoihin, ettei etsisi uusia, se olisi jo aikoja sitten kuollut sukupuuttoon.

Soidinpaikka pysyy harvoin sopivana kovin monia vuosikymmeniä: metsä palaa, kaatuu myrskyssä tai kuusettuu liian tiheäksi.

Hullut metsot ovat vain uutta soidinpaikkaa etsiviä, yleensä nuoria koiraita, joilla on testosteronia ylenpalttisesti mutta voimat eivät riitä vanhojen kukkojen haastamiseen.

Hulluja metsoja on ollut aina, mutta ennen ihmisten tuttavuuteen pyrkivät metsokukot päätyivät saman tien pataan.

SEPPO VUOKKO

Avaa artikkelin PDF