Hädän tullen opiksi otettavaa
UUTISTAUSTA
Kauan sitten länsisaksalainen toimittaja kysyi professori Keijo Korhoselta, mitä mieltä tämä oli suomettumisesta. Korhonen vastasi pitävänsä finlandisaatiota parempana kuin germanisaatiota.
Kun toimittaja tivasi, mitä Korhonen germanisaatiolla tarkoitti, hän vastasi sen tarkoittavan maan miehittämistä ja jakamista. Korhonen ei ollut Bonnissa suosittu.
Pari vuotta myöhemmin Korhonen otti oppikirjaseminaarissa puheeksi Molotovin-Ribbentroppin sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan, jolla Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Euroopan. Moskova julisti Korhosen kirkonkiroukseen.
Suomessa on kirjoitettu vain vähän realistista ulkopoliittista ajattelua edustavia teoksia. Niistä ylittämätön on yhä Keijo Korhonen kaksiosainen teos Suomen tiestä Talvisotaan.
Sen toinen osa – Turvallisuuden pettäessä – on lohduton kertomus siitä, kuinka maan ulkopoliittinen johto, milloin ideologisten harha- ja ennakkoluulojen, milloin toiveajattelun sokaisemana kerta toisensa jälkeen kieltäytyi hakemasta tukea sieltä, mistä sitä oli saatavissa, ja luotti tukeen, jota ei ollut.
Lopulta oltiin sormi suussa, kun Hitler möi Suomen Stalinille ja puna-armeija ylitti rajan.
Suomi liittyi Euroopan Unioniin ensisijaisesti turvallisuuspoliittisista syistä. Venäjällä elettiin Boris Jeltsinin aikaa. Hän oli kääntänyt maansa kohti demokratiaa, oikeusvaltiota ja markkinataloutta. Hän antoi armeijan rapautua ja pyysi Suomelta anteeksi Talvisotaa.
Liittoutuminen Euroopan läntisten demokratioiden perheeseen tarjosi Suomelle riittävän ulkoisen suojan.
Sittemmin Suomessa EU:sta käytyä keskustelua ovat hallinneet taloudelliset hyödyt ja haitat. Mutta ei jäsenyyden turvallisuuspoliittinen puoli ole mihinkään kadonnut, ei myöskään Suomen tarve huolehtia ulkoisesta turvallisuudestaan ulkopolitiikan ja diplomatian keinoin.
Nuoren Keijo Korhosen edustama ulkopoliittinen realismi on tänään ajankohtaisempaa kuin koskaan. Syynä on kolmatta vuotta jatkuva euron ja EU:n kriisi.
Tämä kävi ilmi, kun Helsingissä järjestettiin seminaari, jossa maamme parhaat asiantuntijat arvioivat, miten EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on kehittynyt eurokriisin varjossa.
Ketään ei hätkähdytä tieto, että se ei ole kehittynyt – että se on rahan ja poliittisen tahdon puutteessa taantunut ja rapistunut.
Niille, jotka uskaltavat tunnustaa tosiasiat, on tullut selväksi, että EU:ssa talous on integraation veturi ja johtaa myös ulkopolitiikkaa.
Velkakriisi on siirtänyt ulkopolitiikan EU:ssa taka-alalle. Poliittisilta päättäjiltä ei ole liiennyt sille huomiota.
Tiukka säästökuuri ja budjettileikkaukset ovat leikanneet niin kehitysyhteistyö- kuin puolustusmäärärahojakin ja samalla vähentäneet kykyä ja halua ulko- ja turvallisuuspoliittiseen toimintaan. Keskinäinen riippuvuus on kyseenalaistettu.
Jäsenmaat toimivat talouskriisin myötä entistä itsekkäämmin ja vähemmän solidaarisesti. Yhteisestä puolustuksesta ei EU:ssa puhuta.
Seminaarissa käytiin läpi EU:n yhteisen ulkopolitiikan taivalta eri aloilla. Niistä Suomen kannalta tärkein koski EU:n ja Venäjän suhteita.
Kaikilla jäsenmailla on historiasta ja maantieteestä johtuen Venäjän kanssa hyvin erilaiset välit. Suuret jäsenmaat pyrkivät hoitamaan suhteensa Venäjään kahden kesken, mikä sopii Venäjälle hyvin. Yhtenäisen politiikan kokevat tärkeäksi vain pienet jäsenmaat.
Toistaiseksi EU on kuitenkin pysynyt yhtenäisenä aina, kun jäsenmaa on joutunut kahdenvälisiin hankauksiin Venäjän kanssa. Tästä esimerkkeinä ovat Venäjän ja Puolan lihakiista, Viron pronssisoturi ja Lontoossa tapahtunut Litvinenkon murha.
Voisiko Suomi hädän tullen luottaa tällaiseen solidaarisuuteen?
Vai onko totta se, minkä Pariisissa asuva toimittaja Helena Petäistö äskettäin tiivisti muutamaan sanaan: ”YK:ssa meitä ei arvosteta, Venäjän kanssa hiertää, ja EU:ssa meidät koetaan hankaliksi ja epäluotettaviksi. Sisäpoliittinen peli jyllää kaiken yli”.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
