Uutistausta Kuka suomettaisi Ukrainan?

Jos Venäjän entisen valtiovarainministerin Aleksei Kudrinin puheisiin on uskominen, rauha ei tule Ukrainaan ennen kuin Venäjä saa takeet siitä, ettei Ukrainaa tai Suomea koskaan oteta Naton jäseniksi.

Kudrin puhui Kultarannassa niin kuin Kremlissä oli käsketty. Mutta samalla hän tuli ilmaisseeksi ajatuksen, jolla on laajaa kannatusta myös lännessä.

Suomen ja Ukrainan kohtalonyhteys liittyy vilkkaana käyvään kansainväliseen keskusteluun suomettumisesta. Siihen osallistui hiljan myös Moskovassa ja Kiovassa palvellut amerikkalaisdiplomaatti Kirk Bennett.

Toisin kuin nimekkäämmät maanmiehensä – Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski – Bennett ei usko, että Suomesta olisi esikuvaksi Ukrainalle. Syitä on kolme.

Niistä tärkein on se, että Suomen suomettivat suomalaiset itse – ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti. Suomettumista ei keksitty Kremlissä eikä siitä koskaan neuvoteltu tai sovittu suurvaltojen kesken.

Toinen syy on se, että vaikka suomettuminen olikin uhkapeliä, joka kylmän sodan aikana palveli Suomea lopulta loistavasti, aina se ei toiminut. Suomi oli nimittäin suomettunut jo vuosina 1935–39.

Neuvostoliiton kanssa oli solmittu hyökkämättömyyssopimus ja Suomi noudatti tiukasti Ruotsin mallin mukaista puoluettomuuspolitiikkaa.

Stalin kyllä aloitti tunnustelut läheisemmästä sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan uhkaan vedoten, mutta kun puna-armeija loppuvuodesta 1939 hyökkäsi, Stalin tiesi varmasti, ettei Saksa voinut Suomen kautta aiheuttaa mitään vaaraa Neuvostoliitolle – olihan Hitler myynyt Suomen hänelle.

Toisen maailmansodan jälkeinen lännen patoamispolitiikka ja Kremlin pelko Suomen ajautumisesta Yhdysvaltain leiriin loivat ne edellytykset, joiden vallitessa Suomen valitsema linja saattoi menestyä.

Kolmanneksi: Jonain ajankohtana vuosien 1939 ja 1945 välillä Kremlissä tultiin siihen tulokseen, että Suomen itsenäisyydestä oli tullut geopoliittinen realiteetti, jota Neuvostoliitto ei kykenisi muuttamaan. Suomi ei ollut enää vain Venäjän imperiumista tilapäisesti irronnut sirpale.

Tällaista johtopäätöstä ei Kremlissä ole koskaan tehty Ukrainan osalta.

Suomessa on nyttemmin tyystin unohdettu, etteivät ukrainalaiset alun perin halunneet maansa liittyvän Natoon. Jäsenyyden kannatus oli korkeimmillaankin vain parikymmenen prosentin luokkaa ja oli myöhemmin selvästi sen alle.

Oranssivallankumous ei tuonut tähän muutosta, ei myöskään Maidan, joka ei syntynyt vaatimuksesta liittyä Natoon vaan vaatimuksesta lähentyä Euroopan unionia.

Naton heikko kannatus oli se realiteetti, joka sai lännen tunnustamaan vuonna 2010 hyväksytyn lain Ukrainan pysyvästä liittoutumattomuudesta.

Ennen vuotta 2014 Ukraina oli monien läntisten tarkkailijoiden mielestä täysin suomettunut. Tältä tieltä Ukrainaa ei suistanut lännen taitava propaganda eikä yhtäkkiä maassa päätään nostanut fasismi, kuten Venäjän propaganda väittää. Sen suisti Krimin niemimaan anastus ja sodan aloittaminen Itä-Ukrainassa – ne käänsivät enemmistön mielet jyrkästi Venäjää ja liittoutumattomuutta vastaan.

Entä kysymys Sevastopolin laivastotukikohdasta? Suomessakin ovat niin sanotut Venäjän ystävät toistaneet kuin papukaijat Kremlissä luotua propagandavärssyä: ”On parempi, että Sevastopolissa liehuu Venäjän eikä Naton lippu”. Kuinka sellainen olisi voinut olla mahdollista?

Mikä tahansa Viktor Janukovytšin jälkeinen halllitus olisi varmasti joutunut pohtimaan uudelleen vuoden 2010 sopimusta, jolla tukikohdan vuokra-aikaa pidettiin vuoteen 2042. Mutta mitään esitystä tai vaatimusta vuokrasopimuksen irtisanomisesta saati tukikohdan siirtämisestä Natolle ei kuitenkaan ole koskaan tehty.

Nykyoloissa mikään kansainvälinen sopimus ei saisi ukrainalaisten enemmistöä vapaaehtoisesti takaisin suomettumisen tielle. Väkisin sitä ei voida viedä läpi, sellaista voimaa ei ole.

Bennett toteaakin sattuvasti: tarjotessaan suomettumista ratkaisuna Ukrainan kriisiin, puhujat tarkoittavatkin todellisuudessa uutta Münchenin sopimusta.

Avaa artikkelin PDF