vierasyliö Millainen koulu ja millaiset opettajat?

Maamme opettajankoulutus ja opettajat sekä koulut ovat suuren mielenkiinnon kohteena maailmalla. Yhdysvalloissa puhutaan Suomi-ilmiöstä, jolla viitataan ”maailman hämmästyttävimpään koulujärjestelmään”.

Kansainväliset tutkimukset ja huippututkijat kertovat meille, miten sijoitumme kilpailuissa, miten hyviä ja millaisia olemme opettajankouluttajina sekä miltä suomalainen koulu näyttää.

Mutta tiedämmekö me itse, keitä me olemme tai miten tähän on tultu?

On arvioitu, että koulutuksen alueella tietyn uudistuksen vakiintuminen vie aikaa vähintään 30 vuotta. Peruskoulu ja akateeminen luokanopettajankoulutus luotiin maahamme 40 vuotta sitten. Koko koulutusjärjestelmän perusteita ja kehityslinjoja on syytä arvioida vieläkin pidemmällä aikavälillä, jotta voisimme oppia menneisyydestä.

Tänä vuonna vietetään suomalaisen opettajankoulutuksen 150. juhlavuotta. Juuri nyt voimme arvioida pitkällä aikavälillä myös opettajankoulutuksen luojan ja ”kansakoulun isän” Uno Cygnaeuksen

työn merkitystä ja vaikuttavuutta.

Keisarilliseen senaattiin toimittamassaan ”Manifestissa” Cygnaeus hahmotteli koulutuksen suuntaviivat, jossa oli keskeistä, että kansakoulu on kaikille yhteinen pohjakoulu – kaikille säädyille sekä tytöille ja pojille, mikä merkitsi koko kansalle tasa-arvoisia lähtökohtia sivistyksellisiin perusoikeuksiin.

Cygnaeuksen suunnittelujärjestelmä oli moderni; ensin oli määriteltävä ja hyväksyttävä koulun kasvatuspäämäärä, toiseksi oli koulutettava opettajat ja vasta sitten perustettava koulut.

Koulun ja opettajankoulutuksen piti olla käytännönläheistä mutta korkeatasoista. Opettajankoulutuksen järjestämiseen hän haki oppia Keski-

Euroopasta, ennen muuta Sveitsistä ja Saksasta. Näissä koulutuksen ja pedagogiikan ”mallimaissa” opettajankoulutus kesti kolme vuotta, Suomessa neljä vuotta.

Uno Cygnaeus käytti käsitettä ”opettajasivistys” ja asetti koulutuksen tavoitteeksi ”maamme köyhyyteen vaikuttavien tekijöiden vähentämisen”.

Cygnaeus näki nälkävuosien keskellä koulutuksen yhteiskunnallisen merkityksen sekä koulutuksen yhteyden talouden ja elinkeinoelämän kehitykseen; koulutus on ennen muuta sijoitus eikä siitä saa tinkiä.

Tämän hän ilmaisi selkeästi toteamalla vastustajia ajatellen: ”Se mitä kansakoulussa säästetään, joudutaan ennemmin ja myöhemmin käyttämään kuritushuoneiden ja vankiloiden laajennuksiin”.

Alusta saakka Cygnaeus näki tärkeänä ”opettajasivistyksen” uudistamisen; sivistysaineina olivat yhtä hyvin kuvanto ja käsityö, kasvatustieteellinen voimistelu kuin tytöille johdatus lasten ruumin ja sielun hoitamiseen, kuten Cygnaeus Manifestissaan vuonna 1857 esitti Keisarilliselle senaatille. Opettajaseminaareissa oli ”sivistysvälineinä” myös maanviljelys ja tekniset työt.

Voimme arvioida 150 vuotta myöhemmin, että Uno Cygnaeuksen luoma kivijalka ja siitä nousevat peruspilarit – tasa-arvo, korkeatasoinen, monipuolinen ja käytännönläheinen sekä jatkuvasti ajan tasalla oleva opettajankoulutus, joka on kytketty koulun kehittämiseen – ovat olleet varsin kestäviä linjauksia.

Ne löytyvät myös siitä kansainvälisestä kuvasta, jonka ulkomaalaiset tutkijat ovat koulujärjestelmästämme hahmottaneet: 1. korkeasti koulutetut opettajat; 2. myönteisesti kehittämistyöhön suhtautuva ja vahva opettajien ammattijärjestö sekä 3. elinikäiseen oppimiseen sitoutuneet opettajat ja kouluyhteisöt.

Koulutuksen tavoitteiden asettaminen korkealle sekä teoreettisten opintojen ja tutkimuksen kytkeminen käytäntöön eli opettajaharjoitteluun on keskeinen juonne, jota on seurattu yliopistopohjaisessa opettajankoulutuksessa.

Kansainvälisesti ainutlaatuista on, että myös alakoulun luokanopettajankoulutus on maisteritasoista. Kun 40 vuotta sitten suomalaiset asiantuntijat esittelivät tutkimuspohjaista opettajankoulutusmallia OECD:n kokouksissa, heidän suunnitelmiaan pidettiin yliampuvina. Tänä päivänä suomalainen opettajankoulutus on se malli, johon muissa maissa tähdätään

Opettajien työn ja koulutuksen arvostus on säilynyt Suomessa korkeana. Se näkyy nuorten ammatinvalintatoiveissa, sillä luokanopettajakoulutus on yksi suosituimmista valintavaihtoehdoista ja vain 5–15 prosenttia pyrkijöistä pääsee opiskelemaan alaa. Opettajaopiskelijoita kiehtoo erityisesti koulutuksen monipuolisuus; luokanopettajat ovat tämän ajan renessanssi-ihmisiä.

Luokanopettajat ovat kokonaisopettajia, mutta heistä löytyy myös monen alan erityisosaajia – musiikin taitajia, kuvataiteilijoita, tieteen edustajia, mutta ennen muuta taitavia kasvattajia.

Tutkimukseni mukaan yli 90 prosenttia luokanopettajista katsoo, että voi toteuttaa työssä itseään ja lähes 90 prosentilla on läheiset ja lämpimät suhteet oppilaisiin. Opettajista yli 90 prosenttia arvostaa itseään opettajana ja sama määrä pitää työn itsenäisyyttä hyvänä puolena. Noin puolet pitää itseään kutsumusopettajana.

Kaiken kaikkiaan opettajien omakuva on varsin myönteinen, vaikka koulutuksessa nähdään parantamisen varaa.

Yhteiskunnan opettajiin kohdistamat vaatimukset lisääntyvät, ja yhä vaativampi kasvattajan rooli painottuu työssä yhä enemmän. Koulut ovat myös jatkuvan säästöpaineen alla; koulujen lopettaminen sekä keskittäminen suurempiin yksiköihin heikentää maaseutualueilla elävien lasten koulutuspalvelujen saatavuutta.

1990-luvun lamavuosina koulutuksesta karsittiin noin kolmannes ja sama näyttää jatkuvan edelleen.

Dramaattiset muutokset valtionosuuslainsäädännössä 1994 ja 2006 ovat murentaneet koulutuksen taloudellista perustaa. Valtio siirtää yhä enemmän vastuuta kunnille, sillä vuoden 2012 kokonaisbudjetista Opetus- ja kulttuuriministeriön/opetuksen osuus on enää 11,3 prosenttia, kun se vuonna 1971 oli 17,3 prosenttia. Samalla pakolliset sosiaali- ja terveyspuolen menot kasvavat.

Suomi panostaa alakouluikäisten koulutukseen vähiten Pohjoismaissa ja alle keskiarvon OECD-maiden vertailussa. Juuri nyt koulutuksesta säästöjä hakevat poliitikot tarvitsisivat Uno Cygnaeuksen ”oppia” 150 vuoden takaa.

EIRA KORPINEN

Kirjoittaja on kasvatustieteen,

erityisesti opettajankoulutuksen, professori emerita.

Avaa artikkelin PDF