Karjakoko ei yksin selitä työmäärien eroja
Lypsykarjapihatoissa tehtävän ihmistyön määrä lehmää kohti vaihtelee erittäin paljon, yksikön päällikkö Veli-Matti Tuure TTS-Työtehoseuran tuottavuuden osaamiskeskuksesta toteaa.
Karjakoko tai työmenetelmät eivät yksin selitä eroa, vaan työn tehokkuus koostuu monesta eri tekijästä.
Työmäärää tutkitaan Lyto 2 -hankkeessa (lypsykarjapihatoiden toiminnallisuus), joka on Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT), TTS:n ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan yhteistutkimus.
Samalla kokoonpanolla toteutettiin Lyto 1 -hanke, jossa keskityttiin alle sadan lehmän pihatoihin.
Nyt mukana on runsas 80 isoa, 80–300 lehmän pihattoa.
Eri lypsymenetelmien lisäksi tutkimustiloilla on sekä erillis- että seosrehuruokintaratkaisuja. Seosrehumenetelmiä on mukana useita – pelkästään jakotapojakin kuusi erilaista. Myös muissa päivittäisissä töissä, esimerkiksi puhtaanapito- ja kuivitustöissä sekä vasikoiden juotossa on useita vaihtoehtoisia menetelmiä käytössä.
Kukin tutkimuksessa mukana oleva taho keskittyy omaan aihealueeseensa: MTT tilasuunnitteluun ja rakennusteknisiin ratkaisuihin, TTS työmenetelmiin, työmääriin ja työvoimaan ja eläinlääketieteellinen tiedekunta eläinten terveyteen ja hyvinvointiin.
Asemalypsytiloilla kaikkien päivittäisten kotieläintöiden määrä lehmää kohti vaihtelee keskimäärin 7:n ja 10 minuutin välillä. Yli 200 lehmän tiloilla keskimääräinen työaika on pienin ja alle 100 lehmän tiloilla suurin.
Vaihtelut ovat kuitenkin suuret. Samankokoisillakin tiloilla lehmää kohti käytetty työmäärä vaihtelee paljon, Tuure kertoo.
Karjakoko ei siis eroa selitä, eivät myöskään ruokinta- tai lannanpoistomenetelmät yksinään.
Lyto 1 -tutkimuksessa karjakoon vaikutus päivittäiseen eläinkohtaiseen työmäärään oli 24 prosentin luokkaa.
Kun mukaan otettiin seitsemän tärkeintä tekijää, ne selittivät yhdessä jo hiukan yli 70 prosenttia työmääräeroista. Todennäköisesti nytkin päädytään monen tekijän yhteisvaikutukseen.
Ykköstutkimuksessa tärkeimmät tekijät olivat lypsymenetelmä (lypsyasemamalli), väkirehun jakomenetelmä, parren pituus, lehmän käytössä oleva pinta-ala, lehmän reitti lypsypaikalle (montako 90 asteen mutkaa reitillä oli), lypsylle osallistuvien henkilöiden lukumäärä sekä makuuparsien puhdistuskertojen määrä.
Tutkimuksessa keskitytään nyt myös eläinten ryhmittelyn vaikutuksiin, Tuure kertoo.
Hänen mukaansa näyttää siltä, että eläinkohtainen työaika ei ainakaan kasva, kun eläinryhmien määrä kasvaa.
Yleensä eläimet ryhmitellään tuotantovaiheen tai iän mukaan, mutta joillakin tiloilla myös terveyden mukaan.
Tutkimuksessa selvitetään myös, olisiko lehmät syytä ryhmitellä lypsyajan mukaan eli nopealypsyiset yhteen ryhmään ja hidaslypsyiset toiseen. Asemalypsyssä tästä voisi olla etua, Tuure sanoo.
SATU LEHTONEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
