Yliö: Etupiirit palaavat – Euroopan on herättävä

Emmanuel Macron, Friedrich Merz ja Ursula von der Leyen EU-huippukokouksessa 18.12.2025. Kuvituskuva. Kuva: FREDERIC SIERAKOWSKI

Kun Venezuelan operaatiota kuvataan Washingtonissa päivitettynä “Monroe-oppina” ja suurvaltojen vallanjaosta puhutaan yhä avoimemmin etupiireinä, on syytä nähdä kokonaiskuva. Kyse ei ole yksittäisestä kriisistä vaan ulkopoliittisen ajattelun muutoksesta, joka haastaa suoraan Euroopan turvallisuuden – ja Suomen aseman osana läntistä järjestelmää.

Etupiiriajattelun ydin on kylmä: suurvallat jakavat maailmaa keskenään, ja pienet valtiot joutuvat sopeutumaan. Demokratia, kansainvälinen oikeus ja kansallinen tahto muuttuvat muuttujiksi, eivät periaatteiksi.

Kylmän sodan jälkeen uskottiin, että tämä logiikka olisi väistynyt arvoihin ja sääntöihin nojaavan järjestyksen tieltä. Nyt paluu voimapolitiikkaan on tosiasia.

Trumpin uusi turvallisuuskieli ei vetoa arvoihin eikä liittolaisten oikeuksiin, vaan suoraan Yhdysvaltojen intressiin ja hegemoniaan. Venezuelassa tämä tarkoitti jo avointa puhetta siitä, kuka saa johtaa “amerikkalaisella pallonpuoliskolla”.

Euroopan osalta jotkut amerikkalaiset keskustelijat ovat vihjanneet, että Venäjä olisi “luonnollinen” toimija omalla lähialueellaan. Tämä on Euroopan näkökulmasta täysin mahdoton lähtökohta, mutta sen esiinmarssi kertoo, millaisia geopoliittisia testipalloja Washingtonissa nyt heitetään.

Euroopalle kehitys muodostaa kolme haastetta.

Ensinnäkin Eurooppa on ollut sääntöperustaisen ja liittoutuneen järjestyksen edunsaaja, mutta harvoin sen määrittelijä. Nyt sen on tehtävä valinta: tyytyä seuraajan rooliin tai ryhtyä oman turvallisuusarkkitektuurinsa toimijaksi.

“Strateginen autonomia” ei ole enää akateeminen käsite vaan vastuu.

Toiseksi etupiirien logiikka nostaa Venäjän roolia Euroopassa tavalla, jota Suomi ja Itä-Euroopan maat eivät voi hyväksyä. Jos Euroopan turvallisuutta ryhdyttäisiin käsittelemään suurvaltojen kesken, kyse olisi kylmän sodan paluusta ilman jarruja. Nykyisessä teknologisessa ja informaatioympäristössä tällainen järjestelmä olisi vaarallisempi kuin kylmän sodan aikana.

Kolmanneksi etupiiriajattelu tekee pienistä valtioista jälleen suurvaltojen kokeilualueita.

Historia osoittaa, että pienet valtiot eivät koskaan hyödy tällaisesta maailmasta. Suomella on tästä erityinen kokemus, ja juuri siksi Nato-jäsenyys on enemmän kuin sotilaallinen ratkaisu: se on poliittinen estolauseke. Suomi ei ole vaihdettavissa. Suomi ei ole kauppatavaraa. Suomi ei kuulu etupiiriin.

Euroopan seuraavat päätökset ovat kriittisiä.

Jos Eurooppa nojaa liikaa Yhdysvaltojen hyväntahtoiseen logiikkaan, se huomaa olevansa neuvottelupöydässä ilman todellista valtaa. Jos taas Eurooppa rakentaa puolustuksensa, teknologiansa ja kriittisen infrastruktuurinsa niin, että se kykenee itse tuottamaan turvallisuutta ja estämään painostusta, sillä on todellinen strateginen vaihtoehto.

Suomen näkökulmasta linjat ovat selkeitä: syvempi Nato-integraatio, Pohjoismaiden ja Baltian yhteinen turvallisuusalue sekä Arktisen alueen strateginen ennakointi ovat perusta, jolta vastataan etupiiriajattelun paluuseen.

Pohjoismaiden yhteistyö on poikkeus maailman historiassa: vapaaehtoisuuden ja luottamuksen varaan rakentuva järjestelmä, joka tuottaa turvallisuutta eikä alista ketään.

Etupiiriajattelun paluu ei ole vain geopoliittinen ilmiö vaan arvovalinta. Kysymys on siitä, millaisessa maailmassa pienet valtiot voivat olla vapaita ja demokraattisia. Euroopan – ja Suomen – on päätettävä, puolustaako se sääntöperustaista järjestystä vai antaako voimapolitiikan palata normaaliksi. Passiivisuus ei ole vaihtoehto.

Jarno Limnell

sotatieteiden dosentti, kansanedustaja (kok)