Esikoiskirjailijan sydän on maaseudulla
NILSIÄ (MT)
Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi on kunnianhimoinen kirja. Se on nuoren miehen kasvutarina, sukupolviromaani ja kuvaus maalaisuudesta, savolaisuudesta ja suomalaisuudesta.
Kirjan päähenkilö Jussi on maitotilan poika, jonka harteille tilanjatkajan viittaa turhaan sovitellaan. Teatteria ja kirjoittamista harrastava nuorimies pakenee savolaisesta syrjäkylästä kaupunkiin heti kun voi.
Hän elättää itsensä toimittajana ja palaa synnyinseuduilleen vasta, kun pienet piirit lakkaavat ahdistamasta. Suvun odotusten ja omien unelmien välillä on edelleen ratkaisematon ristiriita, mutta sovinto ei ole mahdoton.
Lehmistäkin on kotitilalla jo luovuttu.
Kirjailija Antti Heikkinen on palonurmelaisen maitotilan poika, jota kaupunki kutsui lukion jälkeen. Pienen pitäjän nurkkakuntaisuutta pääsi pakoon muuttamalla toimittajan töiden perässä.
”Kyllähän jokaisella päälle 20-vuotiaalla on sellainen olo, että helvettiin täältä ja äkkiä.”
Nyt kun Heikkinen on palannut Nilsiään, hän myöntää, ettei koskaan ollut syytä kokonaan lähteäkään.
”Elämä sisäänajoi tänne. En ole vieläkään keksinyt, mitä muualla pystyisin tekemään, mitä en täällä pystyisi.”
Heikkisen mukaan pienet kylät tuppaavat yksinkertaisesti ahdistamaan ihmisiä jossain vaiheessa.
”Sitten kun pääsee yli siitä tosiasiasta, että monia ihmisiä toisten asiat kiinnostavat paljon enemmän kuin omat, sitten on helppo olla.”
Teatteria harrastava paikallislehden toimittaja muistuttaa monin tavoin kirjansa päähenkilöä. Yhtäläisyyksistä kysyttäessä Heikkinen siteeraa Pentti Saarikoskea.
”Vaikka kirjailija kirjoittaa sammakosta, hän kirjoittaa itsestään, koska kirjoittaa sammakosta itsensä kautta.”
Omin sanoin hän veistelee saman runollisemmin: ”Raamit, se elämänpiiri, on totta. Maalaus raamien sisällä on fiktiota.”
Kuten Jussin, myös Heikkisen lapsuus oli yksinäinen. Perhe asui syrjässä ja vanhemmat olivat koko ajan töissä.
”Käytännössä se tarkoitti, että olimme kotona koko ajan. Kesälomareissuja ei koskaan tehty minnekään.”
Sisaruksista ei ollut paljon seuraa. Isosisko kirjoitti ylioppilaaksi, kun Heikkinen oli vuoden vanha, veli pääsi ripiltä.
Vaikka Heikkinen oli jatkuvasti mukana tilan töissä – tai kenties juuri siksi – karjanpito ei napannut.
Maalle tekee kuitenkin edelleen mieli.
”Ei minusta viljelijää tule, mutta maalla asuja.”
Heikkiselle maaseutu merkitsee kotia.
”Ei ole väliä, missä päin Suomea se maaseutu sijaitsee. Jos näen kauniin rantamaiseman, vedän auton levikkeelle ja jään kuuntelemaan maisemaa. Tulee sellainen olo, että on kotona, vaikka navigaattorin mukaan kotiin olisi vielä 200 kilometriä.”
Kirjan julkaisun takia Heikkisellä on viime aikoina ollut niukanlaisesti aikaa seisottaa autoa tienposkessa.
Pihkatapista on vastikään otettu toinen painos, ja Juice Leskisen elämäkerran on tarkoitus ilmestyä ensi syksynä.
Pöytälaatikossa Heikkisellä on kaksi käsikirjoitusta, jotka odottavat vuoroaan. Jatkossa hänen tekisi mieli paneutua syvällisemmin menneisiin sukupolviin, joita Pihkatapissakin sivutaan.
”Tekisi mieli mennä ihmiskuvauksen kautta menneeseen aikaan.”
Heikkinen allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan se, joka ei vanhaa tunne, ei uuttakaan ymmärrä.
”Oleva ja tuleva ovat tärkeitä asioita, mutta niistä saa enemmän irti tuntemalla menneisyyden.”
Hänen mukaansa historiantuntemus auttaa ymmärtämään muita ihmisiä.
”Siksi varmaan sekä kirjoitan että näyttelen, että rakastan erilaisia tyyppejä. Lähes jokaisella on tarina kerrottavanaan.”
KATJA SAHLSTEDT
Antti Heikkinen: Pihkatappi.
275 sivua. Siltala.
Siksi varmaan sekä kirjoitan että näyttelen, että
rakastan erilaisia tyyppejä. Lähes
jokaisella on tarina kerrottavanaan.«
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
